PÄIN SUOMEN RANTAA

” Velkualla oli hyvä itsenäisyyspäivän meininki.”

Itsenäisyyspäivä 1990 on jäänyt mieleeni. Minut oli pestattu toimittamaan juhlapäivän jumalanpalvelus Velkuan kirkkoon, joka sijaitsee lossimatkan takana Palvan saaressa. Siinä Naantalin nurkilla. Lossi tuolloin sentään jo oli – muistan jokusen reissun kyseiseen herranhuoneeseen, kun piti erikseen sopia venekyyti mannermaalta Teersalon laiturista.  Lossiaikaankin pelivaraa oli syytä jättää, sillä lossi puksutti kymmenen minuuttia suuntaansa, ts. jos juuri jäi kyydistä, kesti puoli tuntia ennen kuin oli Palvassa. 

Joulukuun kuudentena 1990 olin kuitenkin hyvissä ajoin liikkeellä eikä ongelmia ilmennyt. Jumalanpalvelus sujui kommelluksitta. Penkeissä oli pukukansaa sen verran kuin oli kohtuullista odottaa irtoavan kahdensadan ihmisen pitäjästä. Velkua oli reilu neljännesvuosisata sitten maan pienin suomenkielinen kunta.  Kirkkokäsikirjakaan ei tehnyt tepposia: jollakin aikaisemmalla käynnilläni nimittäin huomasin vasta seurakunnan uskontunnustusta johtaessani, että painos oli sen verran iäkäs, että sanamuotoja oli sitten sen pränttäämisen  vähän muutettu. Esirukouksessa ei sentään kehotettu siunaamaan keisaria väkineen. Saaristossa aika lampsii omaa tahtiaan. Ja hyvin keritään. Velkualla oli hyvä itsenäisyyspäivän meininki.

Kirkonmenojen jälkeen yksi kunnan nokkamiehistä tuli kysymään, lähtisinkö minäkin läheiselle koululle juhlakahville. Lähdin. Kun sitten join noin kolmatta kupillista, samainen nokkamies tuli koputtamaan olkaani ja sanoi rykäisyn päälle, että heillä ei ole ketään juhlapuhujaa. Ja jatkoi sitten, että voisinko minä sanoa jokusen sanan.

”Jostakin mieleeni nousi, että 6.12. on Pyhän Nikolaoksen päivä. Ja Pyhä Nikolaus on paitsi alkuperäisen joulupukin  isäntä, myös merenkulkijoiden ja kalastajien suojeluspyhimys...”

27-vuotias pastori ei nähnyt tilanteesta käyttökelpoista pakoreittiä, joten päädyin suostumaan. Lopetellessani kahvittelua mietin kuumeisesti, mitä puhuisin. Jostakin mieleeni nousi, että 6.12. on Pyhän Nikolaoksen päivä. Ja Pyhä Nikolaus on paitsi alkuperäisen joulupukin isäntä, myös merenkulkijoiden ja kalastajien suojeluspyhimys... Jotenkin näistä aineksista sain aikaiseksi puheenvuoron, jolla selvisin ilman ylitse käyvää häpeän aaltoa. Tosin häpeissään olisi ehkä pitänyt minun sijastani olla sen, joka oli jättänyt juhlapuhujan hommaamatta. Jos nyt jonkun olisi pitänyt hävetä, mikä ei tainnut olla välttämätöntä. Kuten sanottu, Velkualla oli hyvä itsenäisyyspäivän meininki.

Palailin juhlan jälkeen mantereelle. Oli tyypillinen varsinaissuomalainen joulukuun alku. Tuulta ja pureva pakkasasteenpuolikas. Juuri sellaisena ja siinä säässä eteeni avautuva maisema on syöpynyt mieleeni ja sieltä se nousee näin itsenäisyyspäivän aikoihin ihmisen ilmoille. 

Teersalon rannassa tuuli pieksee lipuja

miinusmerkkisenä

 

lossin vaijeri suolasta

pitkänsitkeä,

 

meri on vielä

ja viimeinen vihollinen.

Ei ollut Maamme-laulua eikä Finlandiaa. Ei juhlapuheita ja ansiomerkkejä. Oli vain lossin jytkytys, Ford Escort ja minä. Harmaa meri, edessä odottavan venesataman tangoissa tuulessa taistelevat liput.  Niin mentiin silloin päin Suomen rantaa.

Valokuvaa tuosta näkymästä ei ole. On vain vuonna 2000 ilmestyneeseen kokoelmaani Taivas on harmaa Cadillac tallentamani runokuva. Kuvan vaikuttavuutta on vaikea avata niin, että lukija saisi siitä enemmän kuin aavistuksen. Mutta minulle se riittää nyt, itsenäisyyspäivänä 2016.

Teersalon runokuvan jälkeen jatkan kokoelman seuraavalla sivulla:

Linnan juhlissa tanssitaan

kolmijakoinen blues, niin saavat toisensa

nainen ja kuvitettu mies.

Onni on rauhoitettu

pahtarikko. 

Olkoon tänään onni. Rauhoitetu, vaatimaton.