”MIKSI JUURI TÄNÄ YÖNÄ!”

 

”Minulle hauska muisto palautuu mieleen aina keväisen kellopelleilyn aikaan. Muistan siitä miettimättä, kumpaan suuntaan viisareita pitää kulloinkin vääntää.”

 

Elettiin 80-lukua. Oli maaliskuu niin kuin nytkin. Helsingissä vietettiin NMKY:n poikapäiviä. Ystäväni oli ollut Turussa tapaamassa tuttujaan ja he olivat viettäneet railakasta rock and roll -elämää Aurajoen kaltailla. Seurauksena oli ollut univelka, jonka kuittaajaksi riittäisi lähinnä kuolema.

 

Edessä oli sentään sunnuntai. Pahaksi onnekseen ystäväni oli luvannut mennä aamuvalvojaksi poikapäivien majoituskäytössä olevalle koululle ja vuoro alkaisi kahdeksalta. Kysäisin, että kai muistat, että ensi yönä siirretään kelloja tunnilla eteenpäin…Ystäväni parkaisi spontaanisti: ”Voi ei! Miksi juuri tänä yönä!”

 

Minulle hauska muisto palautuu mieleen aina keväisen kellopelleilyn aikaan. Muistan siitä miettimättä, kumpaan suuntaan viisareita pitää kulloinkin vääntää. En siis käytä tuota monen mainitsemaa sääntöä, että kelloa siirretään aina kesään päin. Sehän ei pidä edes paikkaansa. Jos sitä noudatettaisiin syksyllä, silloinkin aamu tulisi tuntia aikaisemmin. Tarkasti ottaen kelloja voi tietysti siirrellä miten lystää - vaikka seinältä toiselle, oikeaan ranteeseen tai vasempaan taskuun. Aika raksuttaa kuitenkin aina eteenpäin.

 

”Leikitään siis kesää tai eletään ainakin kesäaikaa. Aamutuimaan oli aste tai pari lämmintä ja jäät velloivat Pyhäjärven rannassa.”

 

Huomaan kysyväni vuosi vuodelta hanakammin minäkin, miksi juuri tänä yönä. Oikeastaan kysyn, miksi ylipäänsä jonakin yönä. Kyllä me olemme kuuliaisia - kun kovin harva tuntuu tästä aikarautojen siftailusta pitävän. Olen kyllä kiitollinen siitä, että en nähnyt viime yönä painajaista, jossa pääministeri Juha Sipilä tai EK;n Jyri Häkämies olisivat tulleet selittämään tästä asiasta minulle jotakin.

 

Leikitään siis kesää tai eletään ainakin kesäaikaa. Aamutuimaan oli aste tai pari lämmintä ja jäät velloivat Pyhäjärven rannassa. Puistonpenkit odottelivat aikoja aurinkoisia.

 

Tänään ihmiset ovat tutkitusti töissä tehottomia. Päätin siksi käyttää varttitunnin tämän tekstin kirjoittamiseen ja siihen, että etsin sen sekaan koneeltani sopivan kuvan. Sen jälkeen totean, että tämä oli tässä. Sellaiset olotilat kuin ”ottaa päähän” tai ”on raivoissaan” kannattaa minusta säästää johonkin tätä järeämpään. Muuten meno on kuin lämpimikseen noitumista. Tai sen täytesanaksi kuluneen ilmaisun hokemista, jonka käyttö on perusteltua lähinnä makuuhuoneessa Urheiluruudun jälkeen. Teen hommia, vähän haukottelen ja siinä sivussa naureskelen, että tällaista taas niin kuin aina keväisin.

 

”Uralille ei tarvitse lähteä,

käynti Tallinnassa riittää.”

 

Seuraavan kerran virnistelen lauantaina tehdessäni kahdeksan kikytuntia ja miettiessäni, miten ne saavat tässä kohdin viennin vetämään ja luovat jonkin työpaikankin siinä sivussa. Onneksi minun kilpailukykyaskareeni vaikuttaa tällä erää vähemmän sotaisalta kuin bensa-asemaketjun taannoin lanseeraama ”Suomi nousuun tankillinen kerrallaan”. Uralille ei tarvitse lähteä, käynti Tallinnassa riittää.