PIKONLINNAN PEDILTÄ KOIVISTON KAUDELLE

Pikapiirtoja suruliputuksen aikaan

Tammikuu 1982. Presidentinvaalit. Tai silloinhan äänestetiin tosiasiassa valitsijamiehiä, jotka sitten äänestivät eduskunnassa. Kun sen aika koitti, seurasin tapahtumaa televisiosta. Seuraavana päivänä jouduin sairaalaan.

”Maassa siirryttiin Koiviston kauteen. Myös minä kuljin Pikonlinan pedillä uudenlaiseen vaiheeseen elämässäni.”

Saman kuun lopulla tasavallan presidentti Mauno Koivisto vannoi virkavalan. ”Minä, Mauno Henrik Koivisto, jonka Suomen kansa on valinnut…” Olin ensimmäisen kerran kuulunut joukkoon, jolla oli oikeus antaa äänensä tällaisessa asiassa. Olin niin myös tehnyt Tampereen Koiviston koululla. Seurasin virkavalan antoa radiosta Pikonlinnan sairaalan potilashuoneessa Kangasalla.

Pikonlinna joulukuussa 2009

Maassa siirryttiin Koiviston kauteen. Myös minä kuljin Pikonlinan pedillä uudenlaiseen vaiheeseen elämässäni. Olin saannut kämppääni hyyryläisen, jonka kanssa oli alettava elämään sovussa, jos kohta liiaksi sopeutumatta. Niin, että hyyryläisen saa voimaan vähintäänkin raihnaisesti. Sitä se on sittemmin ollut.

”Aikuisuuteni alkoi jotensakin samaan tahtiin kuin hänen kautensa maan johdossa. Ehkä siksi huomaan tänään, suruliputuksen aikaan, olossani haikeutta.” 

19-vuotiaana en ymmärtänyt politiikasta loppujen lopuksi paljoakaan. Myöhemmin olen oppinut jotakin. Eniten kuvittelin ymmärtäväni opiskeluvuosinani Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnnassa.  Vuosien mittaan Mauno Koivistosta joka tapauksessa tuli minun presidenttini. Aikuisuuteni alkoi jotensakin samaan tahtiin kuin hänen kautensa maan johdossa. Ehkä siksi huomaan tänään, suruliputuksen aikaan, olossani haikeutta.

Seurasin nyt lauantaiaamulla  televisiosta presidentti Koivistoa käsitellyttä erikoislähetystä. Toimittaja soitti pääminnisteri Juha Sipilälle, jonka kasvot ilmestyivät ruudun alalaitaan. Huomasin huonotuulisuuden aallon mielessäni. Vapaan maan kansalaisena voin vapaasti sanoa, että henkilökohtaisesti en olisi kaivannut istuvan pääministerin kommentteja tuohon lähetykseen tai oikeastaan sen hetkiseen omaan tunneilmastooni.  Niin jotenkin eri sarjan ja erilaisen ajattelun mieheksi hän minun päässäni asettuu. Mutta hetken fundeerattuani tuumasin, että presidentti Koivisto olisi varmasti katsonut Sipilän kommenttien olevan paikallaan. Olihan Koivisto aina johdonmukainen parlamentaarisen demokratian mies ja Sipilä puolestaan parasta aikaa tämän maan pääministeri täysin riippumatta yksittäisen kansalaisen korvasyyhyistä.  

"Suomi suruliputtaa.  Presidentti Koivisto on kulkenut siitä portista, jolle hänen aikoinaan johtamansa tasavallan kansalainen tulee kerran itsekin. Sitten, kun ei ole enää elämisen ja tämän maan rakentamisen aika."

En koskaan tavannut presidentti Koivistoa. Kerran näin hänet. Elettiin 80-lukua ja minä olin menossa Helsingin yliopiston päärakennuksen lävitse Unioninkadun puoleiselle sivulle luennolle. Yhtäkkiä joku gorilla huudahti: ”Hei, mihin sinä olet menossa!" Kerroin hänelle. ”Nyt menet sitten äkkiä”, hän jatkoi. Samassa näin, kun presidentti seurueineen saapui ulko-ovesta siirtyäkseen johonkin juhlasalissa pidettävään tilaisuuteen – muistelen, että olisi ollut kysymys Sotakorkeakoulun 60-vuotisjuhlasta eli vuosi olisi ollut 1984.  Episodi kuvastaa, millaisessa lintukodossa kolmisenkymmentä vuotta sitten vielä elimme. Ja sen sattuminen Sotakorkeakoulun juhlallisuuksien yhteydessä antaa tilanteelle oman hirtehisen sävynsä. 

Suomi suruliputtaa.  Presidentti Koivisto on kulkenut siitä portista, jolle hänen aikoinaanjohtamansa tasavallan kansalainen tulee kerran itsekin. Sitten, kun ei ole enää elämisen ja tämän maan rakentamisen aika.