YÖ JÄTTÄÄ JÄLKENSÄ

 

”Jotakin traagista ja jotakin äärimmäisen kaunista. Kliseisesti elämää.”

 

Maanantai. Kello on 3.46. Käännän Mondeon virta-avainta keskussairaalan paikoitusalueella ja lähden nukkumaan.  Muutaman tunnin päästä on aika sulkea päivystyspuhelin, naputella oma työluuri päälle ja olla tavoitettavissa siinä niin kuin on luvattu. Rupeamani päivystävänä sairaalapastorina alkaa olla päätöksessään. Sitten vielä kaksi päivää normaalitöitä ennen vapaita  - jos normaalitöitä nykyään on oikein kellään. Tavalliset viikot ovat usein poikkeuksellisia.

 

Kovin tiuhaan en päivystäjänä ollessani päädy tehtäviin yön kääntyessä jo aamuksi. Sen, millä asioilla nyt olin sairaalassa, jätän kertomatta. Kävin töissä - se on kaikki, mitä siitä kuuluu tähän. Tai tulkoon sanotuksi , että kohtasin jotakin koskettavaa ja syvää. Jotakin traagista ja jotakin äärimmäisen kaunista. Kliseisesti elämää.

 

3.48 pysähdyn ulosajotien reunaan ja otan kännykällä kuvan päivän orastuksesta. On hiljaista ja rauhallista. Ympärilleni levittäytyy unelias Tampere, tuttu ja rakas kaupunki. Tämä on kotikaupunkini, vaikka suurimman osan elämästäni olen tosiasiassa asunut muualla ja vaikka syntymäpaikaksenikin on merkitty hämäläinen maalaispitäjä.  Tälläkin hetkellä veroeuroni putoilevat toisiin laareihin. Mutta silti. Minä tunnen nämä maat, ja ne minut.

 

”Ysivitosen litrahinta tänä aamuna on

1,378 euroa.”

 

Juuri nyt ei väsytä. Kurvaan Teiskontietä vasemmalle ja käyn tankkaamassa Alasjärven Trustivapaalla Bensiinillä. Ysivitosen litrahinta tänä aamuna on 1,378 euroa. Sillä aamu on alkamassa. Ajaessani sairaalalle kahden ja kolmen välillä näkemäni satunnaiset ihmiset olivat yömyöhän kulkijoita. Nyt havaitsen jo päiväänsä aloittavaa arjen väkeä. Liikennelaitoksen bussikin liikkuu.

 

Jatkan moottoritien kautta kohti kieppipaikkaani Tampereen Southern Comfortissa.

 

Laitan kellon herättämään puoli kahdeksalta. Herään ennen seitsemää. Sataa.

Olo on, mikä on. Viittä vaille kuvottaa. Yli viisikymppinen tuntee valvotun yön käyttöliittymässään.

Kampean jalkeille ja vointi petraa.

 

Ladatessani itseeni aamukahvia omistan jokusen ajatuksen työlle, jota teen. Sen kanssa aikani täyttyy niin paljolti sairaudesta, kivusta ja kuolemasta. Näkemäni puoli on usein varjon ja yön siivu elämästä. Ja yö jättää jälkensä. Olisin paljon hauskempi ihminen, jos tekisin jotain ihan muuta. Samalla kyse on minun maisemastani. Olen osani valinnut ja olisin valmis valitsemaan sen uudelleen. Pimeää.

 

”Ja pappikin sai kahvia juodakseen”…kuinkahan usein olen kuullut tuon sitaatin? Suhtaudun siihen ehkä samalla tavalla kuin poliisi vitsinvääntöön siitä, miten yksi konstaapeli osaa lukea ja toinen kirjoittaa. Yhä useammin minulla on kiusaus kysyä sitaatin murjaisijalta, että kai hän muistaa, miten tuo Hectorin laulu jatkuu.

 

”On aika kadota kaupungin vilinään

ja tehdä jotain muuta.”

 

Juon toisen kupillisen. Lähden arkityömaalleni. Päiväpuolen puhelin armahtaa ja soi vasta 9.15. Hautajaisasioita.

 Yö jättää jälkensä

Työpäivän jälkeen panen pillit pussiin. On aika kadota kaupungin vilinään ja tehdä jotain muuta. Yö jättää jälkensä. Luojalle siitä kiitos. Miten muuten olisimme ihmisiä toisillemme?