SIITÄKIN JO KYMMENEN VUOTTA

”Kun viisi raavasta miestä sulloutuu tavalliseen perheautoon, käsite viiden hengen auto saa uutta syvyyttä.”

Niin näyttää livahtavan tämäkin kesä. Syksyihmisenä minulla ei kylläkään ole mitään sitä vastaan, mutta ajan kuluminen panee ajoittain aprikoimaan.

Olen tällä viikolla pitänyt rästivapaita ja muutama aikaisemmin kesällä pitämättä jäänyt lomapäiväkin on kalenterissa. Olen kirjoitellut murhajuttua ja puuhaillut valokuvien kanssa. Nuo kuvat ovat yksi katalyytti ajan riennon ajatteluuni.

Tänään ehostin valokuvia, jotka olen ottanut vuonna 2007 Ruotsin Torshällaan ja Eskilstunaan suuntautuneella matkalla. Kuvat tulivat eteeni järjestellessäni tiedostojani hankittuani lisää talletustilaa varmuuskopioille pilvestä. Huomasin, että saan nykyisellä kuvankäsittelyohjelmallani parannettua huomattavasti kymmenen vuoden takaisia otoksiani. Tuolla matkalla käytössäni oli vain keskivertopokkari, joka sittemmin osoittautui vähemmän vesitiiviiksi kuin valmistaja lupasi. 

Mikäs siinä – kuvat paranivat ja ennen vanhaan pikseleitä oli kuvaa kohti sen verran vähemmän kuin nykyään, että tallentamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa.

Muta siitäkin jo kymmenen vuotta…sen kertainen matka oli lähtökohdaltaan yhtä hulvaton kuin matkamiehet eli minä, Eero, Veikko, Reijo ja Hende. Eero oli nähnyt televisiosta pätkän, jossa kerrottiin Torshällan kirkolle rakennetusta uudesta saunasta ja siellä kokoontuvasta suomalisten seurakuntamiesten joukosta. Niin syntyi ajatus, että siellä pitää käydä kylpemässä. Ja niin kävimme. 

Vasta kävimme – kymmenen vuotta sitten. 

Tunnelma matkalla oli muuten tiivis: menimme Eeron henkilöautolla. Kun viisi raavasta miestä sulloutuu tavalliseen perheautoon, käsite viiden hengen auto saa uutta syvyyttä. Jousetkin kestivät – yhteispainomme oli tuohon aikaan luultavasti pienempi kuin nykyisin.

Editoin kuvia samalla, kun koneeni raksutteli tiedostoja pilveen. Raksuttelee edelleen. Vuosien myötä kuvat ovat kasvaneet kokoa. Laitoin aamulla puoli yhdeksältä 5817 vuoden 2015 kuvaa latautumaan ja kellon käydessä nyt iltakahdeksaa niistä 1341 on löytänyt perille. Ja vuosia on vielä jonossa. Mutta ovatpahan kopiot turvassa – jossakin. 

Välillä tuntuu, että elämä oli ennen yksinkertaista. Oikeasti se ei ollut – joskin eri tavalla monimutkaista kuin nykyään. Vuonna 2007 kuvia ei otettu puhelimella eikä pantu pilveen. En kyllä edelleenkään ole sinut kännykkäkuvaamisen kanssa, vaan kaipaan kouriini järeää järkkäriä. Vanhan liiton mies.  Mutta välillä kaikenlaisen digitalisaation keskellä tekee mieli huutaa niin kuin kirjailija Veikko Huovisen teki kertomansa mukaan mieli Kuhmon kamarimusiikkijuhlilla atonaalisen musiikin konsertissa. Että lopettakaa jo saatana. Kuolevaisuuteni onneksi vapauttaa minut ajallaan välillä uuvuttavaksi kokemastani tekniikan kiitolaukasta ja myös huolesta digikuvien säilymisestä. 

Epäilenpä nimittäin, ettei jälkikasvuani juurikaan kiinnosta kuvalliset seikkailuni maan kamaralla. Mutta pysykööt ne tallessa taivaalla kunnes asuinsijani eivät enää minua tunne.