Siirry pääsisältöön


ON ELOKUU JA SATAA


”Vauras tamperelaislähiö kääriytyy vihreään. Pisarat pehmentävät maiseman, jossa juuri mikään ei liiku.”

On elokuu ja sataa. Pilvinen sää vetää päivän jo iltakahdeksalta hämäräksi. Kirjoittelen näitä rivejä talossa, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni keskeiset vuodet joulukuusta 1970 syyskuuhun 1982. Tämä on Tampere Southern Comfort.

Olen kuunnellut aika monta sadetta tämän katon alla. Se antaa minulle nyt oikeutuksen rypäistä nostalgiassa.

Sateen ääni palauttaa mieleen kouluvuosien aamut, jolloin heräsin ropinaan. Syksyllä ja keväällä se merkitsi sitä, että koulumatkalla kastuisin. Kuljin kolmen kilometrin matkan pyörällä säästä riippumatta. Talvella ei tuohon aikaan juurikaan ripsotellut vettä, tai ainakin mieleni on kultaillut muistoni sellaisiksi.  Ja silloin kuljettiin muutenkin bussilla.





Vauras tamperelaislähiö kääriytyy vihreään. Pisarat pehmentävät maiseman, jossa juuri mikään ei liiku. Sitten nuoruuteni väki on vaihtunut. Tunnen vanhasta kotimäestäni vain jokusen ihmisen. 1980-luvulla vastapäiseen taloon muuttanut nuori pariskunta on jo eläkkeellä. Kukaan ei pelaa pesäpalloa kadulla. Naapuriin on rakennettu ärsyttävän korkea talo. Viereinen tontti on lohkottu kahdeksi. On elokuu ja sataa.

Kun olin nuori, ystävistäni vain yksi asui tässä kaupunginosassa. Hänen kanssaan vaihdettiin tälläkin viikolla pari ajatusta Facebookissa. Muita, aina fiksuja oman kylän poikia minun ei juuri ole ikävä. Aina ei tarvita merta selvittämään näitä asioita. Kaverit löytyivät Koikkarista ja kauempaa. Vaimo Hervannan valtaväylän tuolta puolen. Niin elämä oli hyvä.

”Tämä on minun jänkäni.”
  
Yksi hyvistä ystävistäni – jo vuodesta 1971 – hehkutti eilen sosiaalisessa mediassa olevansa Lahdesjärvellä uimassa. Jätin menemättä paikan päälle, sillä en ole useampaan vuoteen vaivaantunut veteen. Mutta kaverin päivitys palautti mieleeni viime vuosikymmenellä kirjoittamani tekstinpätkän, joka julkaistiin tänä kesänä Markku Heinon toimittamassa runoantologiassa RUNO 100 (Reuna Oy):


Isot pojat ja tytöt sirottelivat ilmapalloja
uimarannan pukukoppien taakse lepikkoon
missä me kakarat rossittiin pyörillä.

Oli kaikenlaisia teorioita, kuka
ja miten päin, ja jälkeenpäin
veikkaan, ettei se touhu puskissa ollut ihan sujuvaa.
Mutta kun vuosia myöhemmin 
Aamulehden kulttuurisivuilla kirjoitettiin,
että ”Kohuttu Vittula on maineensa veroinen”,
tiesin, että niin on ollut aina.



 On elokuu ja sataa. Tämä on minun jänkäni


Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
Lähetä kommentti
Lue lisää
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
Lähetä kommentti
Lue lisää
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä
Lähetä kommentti
Lue lisää