TORIN LAIDALLA JANNEKUUTIO

”Ennen vanhaan menin kirjastoon, katselin, hypelöin, kumarruin jopa silmien tasoa alemmas ja poimin mukaani pinkan luettavaa. Kotona taas vähän katselin ja hypelöin. Ja sitten luin.”

Lauantai puolen päivän aikaan. On viikon ainoa vapaapäiväni, joten haluan käyttää sen huolella. Kävisinkö kirjastossa? Muutama vuosi sitten aukiolo koetettiin rajoittaa arkipäiviin. Minäkin otin asiaan kantaa paikallisessa aviisissa. Auki on pysynyt, mutta ei se minun ansiotani tietenkään ole.

Kirjasto on tuossa kulmilla. Matkaa kotiportailtani sen pääovelle on ehkä kolmesataa metriä. Ehkä – urbaanina suomalaisena olen vähän hukassa etäisyyksien kanssa, ellei edessäni ole auton matkamittaria tai navigaattoria. En lähde, jään kirjoittelemaan tätä blogia ja suunnittelemaan, mitä jalkapalloa katsoisin myöhemmin tänään.

Kirjasto on ollut elämässäni merkittävin kulttuuripalvelu kohta puoli vuosisataa. Ensimmäinen leima lyötiin kirjastokorttiini Tampereella 1972. Silloin tosiaan niihin lyötiin vuosileima. Oli kirjastoauto, joka poikkesi meidän lähiössä kerran viikossa ja toinen, joka pyörähti koulun pihalla. aika usein polkaisin yksin tai kaverin kanssa Koikkarin sivukirjastoon. Pääkirjasto keskikaupungilla tuli tutuksi myöhemmin.

"Nykyisin selaan kokoelmaa koneellani, katson, onko jokin uutuuskirja jo varattavissa, teen varauksen ja noudan kirjan aikanaan tiskiltä. Tai isossa kylässä asioidessani poimin sen noudettavien hyllystä, kuittaan lainaksi automaatilla ja häivyn kohtaamatta ainuttakaan ihmistä."

 

Tämän vuoden alkupuolella julkaisemassani teoksessa Sundaen jälkeen palaan lapsuuden ja varhaisteiniyden kirjastokokemuksiini:

Sivukirjasto oli ammattikoulun takana

ruskean kerrostalon alapäässä.

Siellä vallitsi hiljaisuus

ja silmälasipäinen rouva.

Sittemmin kirjasto muutettiin

kilometrin päähän lähikirjastoksi,

yhteystiedot pantiin yrityshakemistoon

ja se oli auki niin kuin kaikki tämän maan kirjastot.

Ehkä siellä on nykyäänkin

silmälasipäinen rouva,

sen meidän tunteman lainat karhuttiin jo.

Mulla oli keltainen kortti numero 6337.

Se tuli täyteen vuosileimoja,

jotka varttuivat kanssani haalistuneiksi.

Opiskeluaikana kolusin Helsingin yliopiston kirjaston yleisen lainaamon varastoa muistuttavia tiloja Leppäsuonkadulla. Tuli luettua kaikenlaista. Sieltä löysin mm. Aleksandr Solzhenitsynin  Vankileirien saariston, jota luin viestinnän luennoilla takapenkissä sellaisella innolla, että reputin tentin.  Siirryttyäni työelämään – korjaan mentyäni töihin – ja muuttaessani muutamaan otteeseen paikkakuntaa, kirjasto oli  ensimmäisiä paikkoja, jotka kävin katsastamassa. Nykyinen lähikirjastoni eli Mäntän kirjasto kävi tutuksi jo asuessani Vilppulassa. Kaupunginkirjasto ei kuitenkaan tuonut mitään lisäarvoa maalaispitäjän valikoimaan verrattuna, joten käynnit jäivät tuolloin vähäisiksi.

Muistan aloittaneeni monet lomat käymällä kirjastossa. Tästä olen kirjoittanut Mäntän kirjaston 100-vuotisjuhlarunossa Näköetäisyydellä, joka sisältyy kokoelmaani Jäminkipohja Sundae (2015). Panen tähän katkelman:

Iso K.

Sirpale kauneinta

demokratiaa.

Vanhan liiton ihminen etsii kirjastosta kirjoja

ei varaa nettiaikaa

ei ensisijaisesti lirkuttele henkilökunnan kanssa

ei pahoita mieltänsä myöhästymismuistutuksista.

Kannan kesäksi kotiin valkoisen miehen taakan

hiihtoretkiä Grönlannin yli, joitakin murhia ja gulagin

suuren lukuromaanin syvästä etelästä

tai miten olisi sumopaini tankojen kanssa?

Otan siivuja sieltä täältä ja mietin

aloittaisinko.

Ihailen miten aurinko ei laske.

Lasken itseni irti ja pidän kirjat

näköetäisyydellä.

Silmäillessäni omia rivejäni huomaan jossain aivolohkossani kytevän haikeuden. Ennen vanhaan menin kirjastoon, katselin, hypelöin, kumarruin jopa silmien tasoa alemmas ja poimin mukaani pinkan luettavaa. Kotona taas vähän katselin ja hypelöin. Ja sitten luin. 

Komentorivin viimeinen asia on edelleen kohdallaan eli lukeminen. Edelliset vaiheet ovat siirtyneet verkkoon. Enpä muista, koska olen viimeksi marssinut kirjastoon ajatuksella, että lainaanpa jotakin. Olematta siis minkään tietyn kirjan perässä. Nykyisin selaan kokoelmaa koneellani, katson, onko jokin uutuuskirja jo varattavissa, teen varauksen ja noudan kirjan aikanaan tiskiltä. Tai isossa kylässä asioidessani poimin sen noudettavien hyllystä, kuittaan lainaksi automaatilla ja häivyn kohtaamatta ainuttakaan ihmistä. Ja lopulta ihan vapaasta tahdostani niin]. Ja sitten on vielä uusin aste eli e-kirjojen lainaaminen. Se ei vaadi enää edes käymistä paikan päällä. Tänä vuonna olen siihenkin opetellut.

”Tämän tekstin tekeytyessä olen käynyt kaupassa ja päätynyt siihen, että taidan katsoa tänään Venäjän liigaa.”

 

Kuitenkin torin kulmalla ja kotimatkani varrella kököttävä jannekuutio on maisemassani tärkeä maamerkki. Tämän taidekaupungin valkoisista taloista minulle merkittävin. Mutta miten se voisi olla syrjässä kaikilta muutoksen tuulilta, jotka elinvuosinani ovat riehuneet ympärilläni? Ei tietenkään mitenkään. Omana aikanani tässä maassa on sentään vaihdettu valuuttaa myöten melkein kaikki. Tavat ja tottumukset siinä mukana. Tai sitten ei. Vastaus tähän löytyy raaputtamalla pintaa, vaikka tuskin se on ihan joko-tai. Tulisin toki toimeen ilman kirjastoa kohtuullisen pitkään. Sen verran teoksia on kertynyt omiin kokoelmiini niin perinteisinä kuin e-kirjoina. Vuonna 2013 pidin muuten vuoden taukoa kirjaston käyttämisessä ja luin omiani. Tilasto kertoi, että kotikaupunkini lainausluvut laskivat kutakuinkin sen verran kuin itse yhden auringonkierron aikana keskimäärin lainaan. Mänttäläiset ja vilppulalaiset ovat siis aika vakaata väkeä vuodesta toiseen.

 

 Miksi jannekuutio? Se on tietysti kirjallinen vitsi itsessään. Nimesin kirjaston näin edellä mainitussa satavuotisjuhlarunossa. Elmer Diktoniuksen Janne Kuutionkin olen sieltä aikoinaan lainannut ja kotona sitten lukenut.

Eilen 8.9. vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää. Olkoon se tykönäni näin vuorokauden myöhässä, kun olen isäni puolelta puoliksi hämäläinen - uuten pohjalainen, vähän valloni ja sen päälle sitä sun tätä.

 

 Tämän tekstin tekeytyessä olen käynyt kaupassa ja päätynyt siihen, että taidan katsoa tänään Venäjän liigaa. Siinä sivussa jatkan eilen junassa kesken jääneen Julia Goussevan In The Crosshairs –jännärin lukemista. Lukutaidon ja kansainvälisyyden hengessä.

---

 [TP1]