ÄLÄ LAITA PÄÄLLE MITÄÄN

ELI SAARNAMIEHEN SUNNUNTAI

”Riisun nahkarotsini ja vaihdan sen takapenkiltä ottamaani tumman puvun takkiin.  Näytän John Flynnin ohjaaman Richard Stark – filmatisoinnin The Outfit kontrahtimieheltä, joka tekee kotikäynnin sielunpaimeneksi sonnustautuneena.”

Sunnuntai, sateentihkua. Auton taukopyyhin on hieman liian verkkainen pitääkseen näkökentän koko ajan kirkkaana. Kello käy yhdeksää. Olen matkalla Tampereen tuolle puolen. Maisema kääriytyy syksyn lempeyteen. Auton lämmityslaite toimii – viime viikolla ei toiminut. Silloinkin olin matkalla Tampereen tuolle puolen.

”Löydän sisältä suntion ja kohta muitakin ihmisiä. Tämä tuntuu mukavalta paikalta. Ihminen otetaan vastaan.”

Ohitan Ruotulan St1:n, jonne ei pääse kuin keskustaan päin ajaessaan. Bensan litrahinta on noussut yli 1,40 €:n joten en kaarra liittymästä tankille. Keskussairaalan jälkeen laskeudun rantaväylälle ja kohta olen tunnelissa. Puhelin hukkaa GPS-signaalin. Ohitan Lielahden kauppatiivistymän ja Teivon ABC:n. Sade lakkaa Ylöjärvellä.

Kirkko on keltainen ja puuta. Sen kulmilla hyörii jo autoja, vaikka jumalanpalveluksen alkuun on kolme varttia. Lapsikuorolaisia tuodaan. Isät ja äidit eivät jää messuun. Nousen autosta. Kiinnitän virkapaitani kauluksen, jonka olen höllännyt ajamisen ajaksi. Riisun nahkarotsini ja vaihdan sen takapenkiltä ottamani tumman puvun takkiin.  Näytän John Flynnin ohjaaman Richard Stark –filmatisoinnin The Outfit kontrahtimieheltä, joka tekee kotikäynnin sielunpaimeneksi sonnustautuneena. 

Päätän mennä kirkkoon pääovesta. Vieraan pitää kulkea sitä kautta.

 

Löydän sisältä suntion ja kohta muitakin ihmisiä. Tämä tuntuu mukavalta paikalta. Ihminen otetaan vastaan. Jonkin ajan kuluttua tulee jumalanpalvelusta tänään johtava pastori. Rauhallinen mies, jolla  asiat tuntuvat olevan hallinnassa. Liikaa hän ei kuitenkaan tiedä eikä osaa liian paljon. Tämä tuntuu mukavalta paikalta.

”Elämässä on tilanteita, joissa tunnelma kärsii, jos niitä toimitellaan manuaali kourassa. Messu on yksi niistä.”

Katsastan saarnatuolin ja harjoittelen sen portaitten kiipeämisen. Virsikirjaa ei ole siellä valmiina, joten se pitää muistaa ottaa mukaan. Ulkomuistista en lue uskontunnustusta messussa. Jonkin rivin unohtaminen tai muu sählääminen ei sovi sen arvolle. Naurahdan flyygelin päällä olevassa lapussa kerrotussa ohjeessa: ”ÄLÄ LAITA PÄÄLLE MITÄÄN”. Aika rento meininki täällä ilmneisesti.

Minut johdotetaan. Langaton mikrofoni kiinni korvaan ja mötikkä taskuun. Potikkaa pitää muistaa liuttaa oikealle ennen saarnaa ja takaisin vasemmalle sen päätyttyä. Toivon salaa, että härveli ei toimisi, jolloin joutuisin puhumaan yläilmaisen saarnatuolin sijasta ihmisten tasalla olevasta lukupulpetista, jossa on kiinteä mikrofoni. Ylhäältä päin tulen kuitenkin julistamaan.

Toimitan nykyään sen verran harvoin jumalanpalveluksia, että varmistan tarkasti, minkä virren jälkeen on kavuttava puhumaan. Tässä seurakunnassa ei käytetä erillistä messumonistetta ja hyvä niin. Elämässä on tilanteita, joissa tunnelma kärsii, jos niitä toimitellaan manuaali kourassa. Messu on yksi niistä. Muitakin tulee mieleen. 

Saarnaan ajallaan ja aikani. En katso kelloa. Kukaan ei valita puheeni pituudesta jälkeen päin. Saan kuulijat nauramaan ja vieläpä kohdassa, jossa se on tarkoitukseni. 

Toimin myös ehtoollisavustajana. Viinin jakaminen on tehtävä, josta en ole kolmenkymmenen vuoden pappisurallani oppinut pitämään. Olen aina pelännyt jotenkin sählääväni siinä. Vielä koskaan niin ei ole käynyt. Väkeä on paljon ja ehtoollisvieraita kertyy useita pöydällisiä. Mieleen häivähtää etäisiä muistoja nuoruuden kiirastorstai-illoista, jolloin väkeä oli ehtoolliskirkossa aina runsaasti. Urani alkupuolella seurakunnissa ei vielä käytetty maallikkoja ehtoollisavustajina.

”Sitten talo tyhjenee. Kätken olleen sydämeeni ja tutkistelen sitä.”

Polvistun itse pöytään viimeisenä vieraana. Nautin Kristuksen ruumiin ja veren.  Messu päättyy lapsikuoron laulamaan Siionin virteen.

Messun jälkeen vietämme kirkkokahvit ja pidämme pienen tilaisuuden pihan toisella laidalla olevassa seurakuntakeskuksessa- Tapaan joitakin tuttuja. Saan terveisiä välitettäväksi äidilleni. Puheilleni tulee mies, jota olen tavannut joitakin kertoja sairaalassa monta vuotta sitten. Hänen kertoessaan alan hämärästi muistaa. Sitten laulamme virren ja puhun sairaalasielunhoidosta. Ihmiset kyselevät ja kertovat kokemuksiaan. Tämä vaikuttaa mukavalta paikalta.

Sitten talo tyhjenee. Kätken olleen sydämeeni ja tutkistelen sitä. Takanani on vajaat 17 vuotta seurakuntapappina ja tähän mennessä runsaat 13 vuotta sairaalapappina. Siinä sivussa olen ollut reilun vuosikymmenen sivutoimisena vankilapappina ja seilannut jokusen reissun rahtilaivan kolhoosipappina. Laivakuraattori taisi olla virallinen nimi.  Toimittanut pappisvirkaa maalla, merellä ja kaupungissa. Kovin eilaisia tehtävät ovat olleet, ja toisaalta niissä on ollut samaakin. 

”Tässä iässä ei tohdi enää puhua löysiä. Eikä mielellään puhuisi kovin korkealta- Sanotaan, että elämä on kehitystehtävä ja tässäkin se näkyy.”

Tänään olen pitänyt puheen ja kaksikin, olenpa kyllä käynyt myös muutaman keskustelun. Olen voinut hetken kuvitella olevani jonkinlainen stara, johon ihmiset kääntävät katseensa. Samalla olen altistanut itseni perinpohjaiselle epäluulolle, jos joku on sellaista itsessään lietsonut. Leipäpappi tietysti tuokin.

Minut on tuonut tänään saarnamatkalleni Ylöjärvelle työyksikköni eli Tampereen seurakuntien sairaalasielunhoidon 70-vuotisjuhlallisuudet. Tampereen lisäksi sopimuksen toiminnasta ovat solmineet Kangasala, Lempäälä, Nokia, Pirkkala ja Ylöjärvi.  Viikko sitten olin samoissa puuhissa Nokialla. 

 Nokia

Saarnaaminen on ollut vaihteeksi mukavaa ja molemmissa kirkoissa on ollut mukava olla jumalanpalveluksessa. Samalla olen taas pykälän tietoisempi siitä, että saarnaaminen muuttuu minulle vuosi vuodelta vaikeammaksi. Sanat vähenevät. Tässä iässä ei tohdi enää puhua löysiä. Eikä mielellään puhuisi kovin korkealta. Sanotaan, että elämä on kehitystehtävä ja tässäkin se näkyy.

Löydän Ylöjärveltä bensaa 1,399 € litra. Täytän tankin ja päätän ajella kotiin Mänttään Kurun ja Ruoveden kautta. Vaikka vain nähdäkseni Paarlammin tienviitan.