Siirry pääsisältöön


YKSI KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA


”Se oli yksi maanantai. 
Eikä lopulta niin kovin juhlallinen.”


Tänään, 26.10.2017, on kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun valmistuin ensimmäisen kerran yliopistosta. Nykyisin universtaista putkahdetaan maistereiksi, siihen aikaan tutkinnon nimi oli kandidaatin tutkinto ja maisterin arvon sai halutessaan ostaa rahalla. Ylemmästä korkeakoulututkinnosta oli kuitenkin silloinkin kysymys.

Juhlapaikka oli proosallinen, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kuppila liepeineen. Päivä oli maanantai. Samassa publiikissa valmistui hyvä toverini Sampo Kujala. Muita tuttuja en muista, vaikka saattoi heitä olla mukana.




 Valmistuville tarjottiin kahvia ja kaakkua. Tuolit loppuivat kesken. Istuskelin toimistotiloihin vievän käytävän portailla. Monella näytti olevan omaisia mukanaan, minulla ei. Eipä ollut juolahtanut mieleeni kutsua. Olin saanut opiskella aika lailla rauhassa kotiväeltäni – mahtoivatko oikein tietääkään, mitä opiskelin. ”Teologia” kun on itse asiassa varsin väljä käsite ja johtaa helposti myös harhaan. Oma opinnäytteeni liittyi Suomen ensimmäisen tasavallan aikaiseen kulttuuripolitiikkaan. Enkä ollut kaivannutkaan kyselyjä asioistani – annoin tietototoimiston mieluusti pyöriä ihan toisella kulmalla läheisöäni.

Vaimoni oli kyllä Helsingissä – häämme olivat olleet reilu viikko aikaisemmin Tampereella - mutta hän jäi yliopistolle lähtiessäni Puistolaan viimeistelemään solukämppäni tyhjennystä. Arkista, mutta välttämätöntä. Avain piti saada jätettyä vielä samana iltana ja sen päälle oli matkaa taitettavana uudelle kotikonnulle Turun kylkeen.

Saavutimme päivälle asettamamme tavoitteet. Sain yliopistolta pahvini, kämppä tuli putsinkiin ja auto pakatuksi. Täyteen. Ehdin vielä ennen Varsinais-Suomeen lähtemistä vaihdattaa koslaamme öljyt Pukinmäen Essolla. Ehtiminen ja mahtuminen olivat itse asiassa ihmeitä ja jälkimmäinen perustui lopulta siihen, että olin asunut viimeiset neljä vuotta Hämäläis-Osakunnan peruskalustetussa huoneessa, joten sänky ja kirjoituspöytä jäivät sijoilleen. Ja toki olin evakuoinut yhtä sun toista jo Tampereelle ja sieltä lähteneeseen karavaaniin siinä vaiheessa, kun muutto oli varmistunut.

Niin menimme pitkin iltaöistä ykköstietä korkkiin asti täydellä Datsun Cherryllä. Viileä rinki viipyi koko matkan allani, sillä jonkinlainen huoli auton kestämisestä kurkisteli mielen pohjalta. Ja kun vararengas oli kaikkein alimmaisena tavaratilan pohjan alla. Perille kuitenkin pääsimme. Rivieran sivuitse Maskun Takapaltaan, jonne pystytimme kotimme reiluksi neljäksi vuodeksi.

Automme muuten oli nimenomaan Datsun Cherry puolitostalitraisella myllyllä - merkin markkinointinimi Suomessa muuttui Nissaniksi vasta meidän vaunumme prässäämisen jälkeen. Tuo vuosimallin 1982 valkoinen ohjus tuntui silloin jo liki puhki ajetulta, kun mittarissa oli kunnioitettavan tuntuinen lukema 178000 kilometriä ja vaihtosahat. Nykyisiä autojani ja niiden matkamittareita ajatellessani arvio lähinnä naurattaa.




Se oli yksi maanantai. Eikä lopulta niin kovin juhlallinen. Ehkä se asettuu linjaan suomalaisen kulttuurin kanssa – mehän juhlimme esimerkiksi ylioppilaaksi pääsemistä olan takaa, vaikka silloin ihminen ei oikeastaan valmistu miksikään. Usein mennään pienemmillä kekkereillä, kun pokataan paperit yliopistosta tai muista jatko-opinnoista. Väitöskaronkat ovat sitten oma juttunsa – kustannustensakin puolesta. Mutta se, miten paljon tuosta päivästä voin edelleenkin kaivaa esille, kuvastaa sitä, että kyllä se kuitenkin oli tärkeä päivä. Eikä ole kuin hetki siitä, kun Sampon kanssa totesimme, että kolmekymppiset ovat tulossa.

Sitä paitsi muistanko jotakin elämäni monista muutoista  samalla tavalla kuin tunteeni painaessani opiskeluaikaisen kotini oven viimeisen kerran kiinni lähtiessämme? En taida. Elämä liikahti sillä kohdin.


”Kiteytän ajatukseni tuolle nuorelle aatamille toteamalla, että parissa kohdassa tulee vähän tihkaisemaan, mutta kyllä sä pärjäät.”


Kahden päivän päästä on sitten seuraavat kolmekymppiset. 28.10.1987 minut vihittiin luterilaisen kirkon pappisvirkaan Turun tuomiokirkossa. Silloin paikalla olivat myös vanhempani ja isoisäni, jolla tuolloin oli edessään vielä reilut kaksitoista elinvuotta, mutta joka kohta kysyi, että tulenhan minä sitten hänet siunaamaan. Tulinhan minä. Mutta jätän ordinaatiopäivän muistelemisen tältä erää – se ja siitä seurannut meno ovat ihan oma juttunsa. Akateemiset opiskeluni jatkuivat vielä lokakuun 1987 jälkeenkin laiskanpulskealla tahdilla aikuiskasvatustieteen ja poliittisen historian parissa. Seuraavan kerran valmistuin yliopistosta toukokuussa 1993 ja myös silloin tein muuttokuormaa Puistolassa. Sillä kertaa en omaani, vaan oli kuskina ystävälleni hänen lähtiessään Helsingistä aikuisten töihin Vilppulaan. Seuraavana aamuna tehtiin silmät ristissä ohjelmaa Radio Keski-Suomen Taivaskanavalle.



Thirty Years After

Kun olin viime vuosikymmen lopulla työnohjaajakoulutuksessa, meille annettiin tehtäväksi kuvitella itsemme kaksivuotisen koulutuksemme käyneiksi ja miettivän, mitä haluamme sanoa sille minällemme, joka nyt aloittaa prosessia. Minulla on nyt tuon kertaiseen nähden se etu, että olen oikeasti kulkenut ne kolmekymmentä vuotta, jotka itselläni olivat syksyllä 1987 edessä. Mitäpä siis sanoisin? Kiteytän ajatukseni tuolle nuorelle aatamille toteamalla, että parissa kohdassa tulee vähän tihkaisemaan, mutta kyllä sä pärjäät.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä