Siirry pääsisältöön


YKSI KOLMEKYMMENTÄ VUOTTA


”Se oli yksi maanantai. 
Eikä lopulta niin kovin juhlallinen.”


Tänään, 26.10.2017, on kulunut kolmekymmentä vuotta siitä, kun valmistuin ensimmäisen kerran yliopistosta. Nykyisin universtaista putkahdetaan maistereiksi, siihen aikaan tutkinnon nimi oli kandidaatin tutkinto ja maisterin arvon sai halutessaan ostaa rahalla. Ylemmästä korkeakoulututkinnosta oli kuitenkin silloinkin kysymys.

Juhlapaikka oli proosallinen, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kuppila liepeineen. Päivä oli maanantai. Samassa publiikissa valmistui hyvä toverini Sampo Kujala. Muita tuttuja en muista, vaikka saattoi heitä olla mukana.




 Valmistuville tarjottiin kahvia ja kaakkua. Tuolit loppuivat kesken. Istuskelin toimistotiloihin vievän käytävän portailla. Monella näytti olevan omaisia mukanaan, minulla ei. Eipä ollut juolahtanut mieleeni kutsua. Olin saanut opiskella aika lailla rauhassa kotiväeltäni – mahtoivatko oikein tietääkään, mitä opiskelin. ”Teologia” kun on itse asiassa varsin väljä käsite ja johtaa helposti myös harhaan. Oma opinnäytteeni liittyi Suomen ensimmäisen tasavallan aikaiseen kulttuuripolitiikkaan. Enkä ollut kaivannutkaan kyselyjä asioistani – annoin tietototoimiston mieluusti pyöriä ihan toisella kulmalla läheisöäni.

Vaimoni oli kyllä Helsingissä – häämme olivat olleet reilu viikko aikaisemmin Tampereella - mutta hän jäi yliopistolle lähtiessäni Puistolaan viimeistelemään solukämppäni tyhjennystä. Arkista, mutta välttämätöntä. Avain piti saada jätettyä vielä samana iltana ja sen päälle oli matkaa taitettavana uudelle kotikonnulle Turun kylkeen.

Saavutimme päivälle asettamamme tavoitteet. Sain yliopistolta pahvini, kämppä tuli putsinkiin ja auto pakatuksi. Täyteen. Ehdin vielä ennen Varsinais-Suomeen lähtemistä vaihdattaa koslaamme öljyt Pukinmäen Essolla. Ehtiminen ja mahtuminen olivat itse asiassa ihmeitä ja jälkimmäinen perustui lopulta siihen, että olin asunut viimeiset neljä vuotta Hämäläis-Osakunnan peruskalustetussa huoneessa, joten sänky ja kirjoituspöytä jäivät sijoilleen. Ja toki olin evakuoinut yhtä sun toista jo Tampereelle ja sieltä lähteneeseen karavaaniin siinä vaiheessa, kun muutto oli varmistunut.

Niin menimme pitkin iltaöistä ykköstietä korkkiin asti täydellä Datsun Cherryllä. Viileä rinki viipyi koko matkan allani, sillä jonkinlainen huoli auton kestämisestä kurkisteli mielen pohjalta. Ja kun vararengas oli kaikkein alimmaisena tavaratilan pohjan alla. Perille kuitenkin pääsimme. Rivieran sivuitse Maskun Takapaltaan, jonne pystytimme kotimme reiluksi neljäksi vuodeksi.

Automme muuten oli nimenomaan Datsun Cherry puolitostalitraisella myllyllä - merkin markkinointinimi Suomessa muuttui Nissaniksi vasta meidän vaunumme prässäämisen jälkeen. Tuo vuosimallin 1982 valkoinen ohjus tuntui silloin jo liki puhki ajetulta, kun mittarissa oli kunnioitettavan tuntuinen lukema 178000 kilometriä ja vaihtosahat. Nykyisiä autojani ja niiden matkamittareita ajatellessani arvio lähinnä naurattaa.




Se oli yksi maanantai. Eikä lopulta niin kovin juhlallinen. Ehkä se asettuu linjaan suomalaisen kulttuurin kanssa – mehän juhlimme esimerkiksi ylioppilaaksi pääsemistä olan takaa, vaikka silloin ihminen ei oikeastaan valmistu miksikään. Usein mennään pienemmillä kekkereillä, kun pokataan paperit yliopistosta tai muista jatko-opinnoista. Väitöskaronkat ovat sitten oma juttunsa – kustannustensakin puolesta. Mutta se, miten paljon tuosta päivästä voin edelleenkin kaivaa esille, kuvastaa sitä, että kyllä se kuitenkin oli tärkeä päivä. Eikä ole kuin hetki siitä, kun Sampon kanssa totesimme, että kolmekymppiset ovat tulossa.

Sitä paitsi muistanko jotakin elämäni monista muutoista  samalla tavalla kuin tunteeni painaessani opiskeluaikaisen kotini oven viimeisen kerran kiinni lähtiessämme? En taida. Elämä liikahti sillä kohdin.


”Kiteytän ajatukseni tuolle nuorelle aatamille toteamalla, että parissa kohdassa tulee vähän tihkaisemaan, mutta kyllä sä pärjäät.”


Kahden päivän päästä on sitten seuraavat kolmekymppiset. 28.10.1987 minut vihittiin luterilaisen kirkon pappisvirkaan Turun tuomiokirkossa. Silloin paikalla olivat myös vanhempani ja isoisäni, jolla tuolloin oli edessään vielä reilut kaksitoista elinvuotta, mutta joka kohta kysyi, että tulenhan minä sitten hänet siunaamaan. Tulinhan minä. Mutta jätän ordinaatiopäivän muistelemisen tältä erää – se ja siitä seurannut meno ovat ihan oma juttunsa. Akateemiset opiskeluni jatkuivat vielä lokakuun 1987 jälkeenkin laiskanpulskealla tahdilla aikuiskasvatustieteen ja poliittisen historian parissa. Seuraavan kerran valmistuin yliopistosta toukokuussa 1993 ja myös silloin tein muuttokuormaa Puistolassa. Sillä kertaa en omaani, vaan oli kuskina ystävälleni hänen lähtiessään Helsingistä aikuisten töihin Vilppulaan. Seuraavana aamuna tehtiin silmät ristissä ohjelmaa Radio Keski-Suomen Taivaskanavalle.



Thirty Years After

Kun olin viime vuosikymmen lopulla työnohjaajakoulutuksessa, meille annettiin tehtäväksi kuvitella itsemme kaksivuotisen koulutuksemme käyneiksi ja miettivän, mitä haluamme sanoa sille minällemme, joka nyt aloittaa prosessia. Minulla on nyt tuon kertaiseen nähden se etu, että olen oikeasti kulkenut ne kolmekymmentä vuotta, jotka itselläni olivat syksyllä 1987 edessä. Mitäpä siis sanoisin? Kiteytän ajatukseni tuolle nuorelle aatamille toteamalla, että parissa kohdassa tulee vähän tihkaisemaan, mutta kyllä sä pärjäät.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  PAAPAN JOULUSAARNA Sairaalapapin iltakirjasta   Istun sairaalan sisääntuloaulassa, kello löi jo viisi. Ilta-ajan seesteisyys on laskeutunut, poliklinikat sulkeneet jo tältä päivältä. Seinustalla istuu mies ja lukee William Goldingin romaania Kärpästen herra . Häiritsen hänen rauhaansa ja pysähdyn juttelemaan. Keskustelemme kirjoista ja niiden lukemisesta. Ajatusten ketju etenee niin, että suosittelen hänelle Reetta Huttusen novellikokelmaa Katsastusasema . Kerron lukeneeni sen Haapamäen radalla. ”Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat.” Taksikuski kävelee aulan halki hissille ja huikkaa tervehdyksen. Toivotamme hyvät joulut, olemme olleet samassa koulun kuusijuhlassa jo 1970-luvun alussa Tampere Southern Comfortissa. Nyt täällä, omilla töillämme. Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat. Kuusi Kahvion kulmalla kuusi kynttilöineen käy. Niitä on joka osastolla lisää. Joulun lapsi syntyy ja työ tulee täytetyksi. ”Ja kaiken tämän kipujen mies ja sairaude
  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jä
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matkalla kohti Vilp