”SULJEN SILMÄNI JA NAUTIN NÄKEMÄSTÄNI”

 

”Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä. Myös hänen, joka yli kolme vuosikymmentä on tuon tuosta työkseen kehottanut toisia tekemään niin.”

 

Vuoden viimeiset päivät. Laitimmaiset vanhalla Hatanpäällä - vuoden 2018 alusta sairaala on omana toimialueenaan osa Tampereen yliopistollista sairaalaa. Perustyöni pysyy kaiketi aika lailla ennallaan, mutta sähköpostiosoitte, tietokonetunnukset, kulkuluvat ja niin edelleen muuttuvat.

 Oikeasti ajalla ei ole rantoja edes täällä Pyhäjärven kainalossa. Ihminen vain pystyttelee omia kilometripaalujaan. Tähän asti näin ja siitä eteenpäin noin.

 

 ”Viisaat väittävät maailman olevan koko ajan muutoksessa. Päässäni oleileva mallinnus onneksi suojelee minua ajautumasta kaaokseen kaaoksen keskellä.”

 

”Miksei kaikki voi olla koko ajan samanlaista?” eräs kaveri totesi hetki sitten Facebookissa. Kyse oli tällä kertaa tietotekniikasta, mutta ajatus menee syvemmälle. Ei voi, mutta tämän toiveen alkaa tunnistaa itsestään ikääntymisen myötä. Mitä kauemmin saa elää, sitä harvemmin muutokset ja varsinkaan yllätykset ovat miellyttäviä. Toisaalta työn maailmassa ja pääluottamusmiehenä omassa organisaatiossani olen useasti muutoshankkeitten ääressä törmännyt kommenttiin, että mikään ei kuitenkaan muutu. Siitä huolta kantavaa on ollut helppo lohduttaa, että jos niin kävisi, kyseessä olisi todellinen ihme ja luonnottomuus. Selkokielellä se tarkoittaa, että sellaista ei tapahdu.

 Niin. Viisaat väittävät maailman olevan koko ajan muutoksessa. Päässäni oleileva mallinnus onneksi suojelee minua ajautumasta kaaokseen kaaoksen keskellä. Muuten en esimerkiksi selviäisi klo 16:n jälkeen kotiin päin lähtevälle junalle Tampereen rautatieaseman hallin poikki.

 ”Ehkä nämä rivit täyttävät vuoden niuhotus- ja irvailukiintiöni lopullisesti.”

  

Päättyvä vuosi oli itsenäisen Suomen juhlavuosi. En katsellut tänäkään vuonna kättelemistä. Sen sijaan heittäydyn nyt vähän ilkikuriseksi, ellen peräti ilkeäksi. Jos minun nimittäin on poimittava yksi mieleeni painunut asia tästä kansallisen juhlinnan ajanjaksosta, valitsen eittämättä itsenäisyyspäivän aamun. Heräsin 8.04 siihen, että makuuhuoneeni nurkalta kuului jyrinää. Nousin katsomaan verhon raosta. Ja kas, paikallisen jätehuollon autohan se siellä ronksutteli ja riuskat miehet olivat tyhjentämässä talomme roskista. Kestävä ja mieltäni ilahduttava on muisto, että maasta löytyi myös valmius juhlapäivän viettoon tällä tavalla. Toivottavasti tulevana vuonna kaikki ei ole tältä osin samanlaista. Minulle kansalaisena riittää kyllä se, että välttämättömissä tehtävissä päivystetään ja tarvittaessa paiskotaan juhla-ajat hommia.

 Ehkä nämä rivit täyttävät vuoden niuhotus- ja irvailukiintiöni lopullisesti.

 Mutta summa summarum (en oikeasti osaa latinaa, vaikka tahkosin sitä yliopistossa): tässä kohdin vuotta en haikaile taaksepäin enkä toisaalta vapise tulevan edessä. Joskus on kuitenkin hyvä pysähtyä. Myös hänen, joka yli kolme vuosikymmentä on tuon tuosta työkseen kehottanut toisia tekemään niin. Siispä suljen silmäni ja nautin näkemästäni.

Tämän joskus kirjoittamani aforismin nykyaikainen televisiotekniikka heitti eteeni yhtenä iltana. Se ei olisi tupsahtanut siihen, jos kaikki olisi ollut niin kuin ennen vanhaan.

 

P.S: Marjo Suikkasen pronssityö Ajalla ei ole rantoja (1984) katosi jo aiemmin remontin yhteydessä Hatanpään kantasairaalan pääsisäänkäynnin päältä. Se on tallessa Tampereen kaupungin kokoelmissa ja aika (!) näyttää, mihin se joskus pulpahtaa näkösälle. Taideteoksen pohtiminen nostaa mieleeni myös sen, että en oikeastaan tiedä, kuka vuodenvaihteen jälkeen omistaa esimerkiksi tuolin, jolla istun lähes päivittäin työpöytäni ääressä. Kai sekin on jossain sopimuksissa määritetty.