AURINKOINEN PUOLIPÄIVÄ

”Kuuntelen ja totean, että vanha roisto on ollut aika kova. Tai viritetään rehellisyyden astetta: tosi kova.”

Istun tammikuisena sunnuntaina isäni olohuoneessa Tampereen Kaukajärvellä. Korviini valuu musiikkia. Isäni vaimo istuu pianon ääressä, soittaa ja laulaa isäni tekemää musiikkia. Mennään Nattasille maalaa silmilleni kuvan Saariselältä vajaan neljänkymmenen vuoden takaa. Emme menneet, mutta näimme nuo punagraniittiset, reilun puolen kilometrin korkeuteen kurkottelevat tunturit taivaanrannassa. Tilia Cordata taas ei kuljeta minua Tampereen Hämeenpuistoon, johon sanojen synty kaiketi sijoittuu, vaan työpöytäni ääreen: julkaisin sen tekstin kokonaisuudessaan toimittamassani Palstakirjassa (BoD 2016) , jolla juhlistin osaltani isäni 80-vuotispäivää samaisen vuoden maaliskuussa.

Kuuntelen ja totean, että vanha roisto on ollut aika kova. Tai viritetään rehellisyyden astetta: tosi kova.

”Olen niillä elämäni vaiheilla, jossa huomaan miettiväni aikaisempaa enemmän, kuka olen suhteessa vanhempiini ja sukuihini.”

Isäni rehki porvarillisen päivätyönsä koulumaailmassa Helsingissä, Janakkalassa ja Tampereella. Siinä ohessa hän teki pitkän uran tietokirjailijana pääosin alansa oppikirjojen tekijänä. Omalla ajalla hänestä kuoriutui musiikkimies ja lyyrikko. Olen toimittanut hänen runojaan julki jo mainitun Palstakirjan lisäksi vuonna 2014 ilmestyneen kokoelman Niin minä maa sinua rakastin verran. Että ne olisivat tallessa vähintään Kansalliskirjastossa. Onneksi myös sävellystyö näyttää nyt tulevan korjatuksi tuulensuojaan ja kenties jonkun halukkaan käytettäväksi. Siitä lisää joskus.

 

 ”Elämän ja itsensä ymmärtämiseksi myös taustapeili on tarpeen.”

Olen niillä elämäni vaiheilla, jossa huomaan miettiväni aikaisempaa enemmän, kuka olen suhteessa vanhempiini ja sukuihini. Se, miten pidän yhyeyttä veriläheisiini ei näyttäydy enää samalla tavalla valittavissa olevana asiana kuin aiemmin. Aika järsii meistä jokaista. Yhtä se rouhii voimallisemmin kuin toista. Elämän ja itsensä ymmärtämiseksi myös taustapeili on tarpeen.

Niin. Isäni lauloi vuosikymmenet kuoroissa Ylioppilaskunnan Laulajia ja Händel-kuoroa myöten – minä en ole laulanut yhdessäkään. Isäni on biologi – minä tunnen kasveista voikukan ja kuusen, ja kuusen kanssa tulee vaikeuksia, jos pitää tietää onko se pihta- vai mikä. Olemme taatusti äänestäneet vaaleissa eri puolueita ja kannattaneet prseidentikisi eri ehdokkaita. Toisaalta minäkin olen ollut musiikkimies, minun musiikkini vain on ollut toisenlaista kuin isäni.  Me molemmat olemme istuneet työpöytämme ääressä ja kirjoittaneet – ja sen jälkeen istuneet ja kirjoittaneet. Kaiken kaikkiaan kysymyksessä on vyyhti, jota ei selvitä sen paremmin se kuuluisa Erkki kuin ajoin mainittu  sikakaan: mikä on opittua, mikä geeneissä kulkeutuvaa. Pohjimmiltani ajattelen olevani enemmän Färman kuin Paarlahti, mutta aika ajoin en ole siitä ollenkaan varma. Tähän liittyy asia, jolla olen joskus hauskuttanut itseäni: muistan nuorempana, että moni sanoi minusta, että olet kuin isäsi. Toivon heidän tarkoittaneen ulkomuotoa. On varmaan jotenkin kirjoitettu kulttuurin, että pojat muistuttavat isiään. Minun kohdallani vitsi on siinä, että oikeasti muotoni juuristo on toisaalla. Istuessani Färman-Rintamäen porukan kanssa sukukokouksessa Ylistarossa kesällä 2010 minun oli helppo ympärilleni vilkaisemalla nähdä, mistä puutavarasta minut on värkätty.  

”Jostakin minuun on periytynyt piirre, että määritän oman käsivarteni mitan välillä hyvinkin tarkasti ja sen piirtämän piirin sisälle tullaan vain luvan kanssa.  Vuosien mittaan väkeä on pyörinyt siellä huomattavasti vähemmän kuin Kooveen maalilla.”

Se ainakin isässäni ja minussa on yhteistä, että suuri osa meissä olevasta taitaa jäädä ympärillämme oleville arvoitukseksi. Jostakin minuun on periytynyt piirre, että määritän oman käsivarteni mitan välillä hyvinkin tarkasti ja sen piirtämän piirin sisälle tullaan vain luvan kanssa.  Vuosien mittaan väkeä on pyörinyt siellä huomattavasti vähemmän kuin Kooveen maalilla. Dangerous Cargo, No Visitors niin kuin öljytankkerilla.

 

Palaan aikamatkallani tammikuisesta sunnuntaista joulukuiseen perjantaihin. Lehteilen Tampereen yliopistolla juuri käsiini saamaani tyttäreni väitöskirjaa. Kyse on lääketieteellisestä, tarkemmin keliakiaa käsittelevästä tutkimuksesta. Luen saatesanoja teoksen lopusta. Liikutun. Tyttäreni kirjoittaa niissä lapsuuden perheestään ja vanhemmistaan tavalla, joka mykistää. Siitä huolimatta, että ymmärrän hänestä tulleen sen, mitä hän on paremminkin minusta huolimatta kuin minun takiani. Saati ansiostani. Ja hän selvästi tietää, miten käsivarteni mitan sisäpuolelle astutaan. Luultavasti tyttäreni miettii aikanaan samaa vyyhtiä kuin minä nyt - kuka hän on suhteessa minuun ja mikä on opittua, mikä perittyä. Ja ajallinen matka noihin pohdintoihin kuluu todennäköisesti joutuisammin kuin nyt osaamme ajatella.

Sunnuntainen puolipäivä Tampereen Kaukajärvellä on aurinkoinen. Siitä huolimatta, että sataa lunta.