VILPPULAN MAISEMASSA 2018

 

”Tänä kevättalvena olen maisemassani kaikessa rauhassa. Samalla tulen tietoiseksi siitä, että olen kansaa, joka on kävellyt kutakuinkin kuivalle ja kantavalle maalle siltä helvetilliseltä suolta, jossa olimme vuosisata sitten. Siinä on toivo. Olkoon myös ilo ja valo. Pyydän, että astut maisemaan.”

Nimensä mukaisesti Vilppulassa sijaitsevalla Vilppulankosken koululla esitettiin 4.3.2018 vaikuttava musiikki- ja tekstikokonaisuus Vilppulan vaiheilla 2018. Toteutuksesta vastasi  Tertun enkelit –kollektiivi kapellimestarinaan hankkeen moottori Sipriina Ritaranta ja mukana oli lisäksi helsinkiläinen Ruppukuoro. 

”Toivomme, että tuomme Suomen sisällissodan käsittelyyn jälleen hieman uuden näkökulman, uuden sukupolven äänen. Halusimme kuitenkin löytää ennen kaikkea toivon – ja toivomme, että sen löytävät myös kuulijamme.”

 

Näin tekijät luonnehtivat tavoitettaan ohjelmalehtisessä. Juuri näin se taisi maaliskuisessa sunnuntai-iltapäivässä mennä.

Esitystä kuljettavat tekstit olivat Hilja Aaltosta, Kjell Westötä ja Väinö Linnaa sekä paikallisten tekijöiden Raija Auvisen, Matti Kivilahden ja Sirpa Timosen ajatuksista siivilleen nousseita sisällissotateeman valotuksia. Joukon jatkona olin minä tässä blogissa mukana olevalla  Maisemassa –tekstikoosteella.

Esityksen musiikki purjehti Metallicasta Leonard Coheniin ja sillä välillä. Kokonaisuus oli ultra bra. Sitäkin kuultiin. Omaan tekstiosuuteeni liittyi maskulaisen Mika Jokisen kirjoittama ja raisiolaisen Rattlersin levyttämä kappale Kunnes taas lähden. Kaukana vuoden 1918 sisällissodasta. Sitten yhtäkkiä lähellä.

Oman aikaansaannokseni lähtökohtana on minussa vuosia elänyt ajatus siitä, miten jokainen maisema on historiallinen maisema. Menneisyys on lopulta aina läsnä. Oma arkiaamuinen tieni Tampereelle oli sata vuotta sitten tympeän tappamisen tanner. Kotiseurakuntani kirkkoa käytettiin sisällissodassa tähystyspaikkana, kirkkomaahan kaivettiin juoksuhautoja ja urut ammuttiin nuuskaksi. Muistomerkit muistuttavat.

Sata vuotta sitten eläneille voisi hyvin esittää nykyaikaisen kännykkätiedustelun, onko paha paikka. Vastauksenkin heiltä luultavasti saisi. 

Näitä miettiessäni palaan Vilppulankosken koululla 4.3.2018 esiin nostettuun ajatukseen omasta vastuustani siitä, mitä tapahtuu nyt ja millaista pelon ja vihan ilmapiiriä olen halukas tai haluton pitämään voimissaan. Minä, vähän Tertun enkeleitä vanhempaan ikäluokkaan kuuluva suomalainen.

Tänä kevättalvena olen maisemassani kaikessa rauhassa. Samalla tulen tietoiseksi siitä, että olen kansaa, joka on kävellyt kutakuinkin kuivalle ja kantavalle maalle siltä helvetilliseltä suolta, jossa olimme vuosisata sitten. Siinä on toivo. Olkoon myös ilo ja valo. Pyydän, että astut maisemaan.

 

MAISEMASSA

 

Jostakin on lähdettävä, tähänkin juttuun. Koti tuntuu siihen sopivalta paikalta.

####

                      Hopunmäki panee läähättämään

                      kuppikoko E myötä- ja vastoinkäymisessä

                      hyökkää jalkoihin

                      hiki kihoaa leimikkoon

                      tuo tie hakkuun syrjää

                      olen siinä välillä, kunnes kuolema erottaa.

####

Oikealle jää mäensyrjä, johon ammuttiin vangitut punakaartilaiset

kevättalvella 1918.

Ei tarvinnut viedä Mänttään.

Lukuja tilastosarakkeessa. Muutama ihmiselämä.

Niitä sattuu.

Heidän asuinsijansa eivät heitä muista

enkä minäkään tunne

kaikkea mikä on

sisäisesti minussa.

####

”Pyöräilen yhdeksän kilometriä Vilppulan kirkolle. Se on entinen kotikirkkoni, komea puinen herranhuone vesireitin varrella. Olen vieraillut elämäni aikana kymmenissä ja taas kymmenissä kirkoissa sekä Suomessa että ulkomailla. Vilppulan kirkko kuuluu niiden joukossa lemmikkeihini.”

####

Vilppureitin vartiotorni

tähystyspaikka neljään suuntaan

olleeseen tulevaan itseeni ikuiseen

huoltoasema virran kolkommalla puolella,

täältä voit kysyä siltaa ja tietä.

####

Vilppulan kirkko on oikeaoppisesti itä-länsi-suunnassa, asemoituna jo näin viestimään isäntänsä asioita. Kun narautan oven auki, voin kävellä synteineni pitkin käytävää itään, joka jo Vanhassa testamentissa on Jumalan ilmansuunta. Sieltä katsovat Vapahtajan kasvot. ”Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme.”

Psalmin 103 sanat saavat näkyvän hahmon kävellessäni kohti Pekka Halosen maalausta ”Kristus vuoritiellä.”

Kirkko on seissyt vartioimassa Vilppureittiä yli sata vuotta. Rakentajat ovat jo ajat sitten päättäneet elämänsä. Kaikenlaista remontoimista se on tietysti käynyt läpi. Väri on vaihtunut, samoin saarnatuolin paikka. Monia ilon ja surun tarinoita voisivat nämäkin seinät kertoa, osan uudemmista tunnen. Kaikkea nämäkään seinät eivät kerro.

Ikkunan takana Vilppureitin vesi on vihertävää ja tyyntä. Se virtaa pikkuhiljaa, kuin aika. Syntyy veden lumo.

####

Maisema.

Minulle se on ollut rauhaa

ja tylsää kesäaurinkoa

vaari keräsi siitä poikana hylsyjä

isä kertoi

enkä muista isän muulloin kutsuneen vaaria isäksi.

Hylsyjä ei ollut pitkin mäkiä kaljanjuonnista.

Isotäti upotti ne sittemmin selkään

kun pelkäsi loppuräjähdystä.

Se vitutti vaaria vuosia.

Kun maalasimme talkoilla sukulaistaloa Kangasniemellä

pääty, johon sähkölinja tuli sudittiin isotädin ollessa käymässä

Jyväskylässä.

Maisema on opettanut paljon, senkin,

ettei kohta verkoilta tultuaan kannata heittää tikkaa.

####

Vilppulan kirkko ei olisi laisensa ilman vettä. Ennen vanhaan sitä pitkin kuljettiin kirkkoon. Itsekin muistan jonkin juhannuspäivän, kun saattelimme vuolteen rannassa koivujärveläisten kirkkoveneen matkaan messun jälkeen. Vesistö muodosti myös luonnollisen rintamalinjan, joka keväällä 1918 löi traagisen varjonsa Vilppulan ja sen kirkon historiaan.

####

Muistomerkit kahden puolen virtaa

voisivat kävellä kättelemään

elleivät olisi ihmisten

kiveen kirjoittamia

lopputuloksia ristisarakkeessa

tänne ovat tulleet Lapualta

milloin urhot

milloin piispat

soittamahan, laulamahan.

####

”Säteilevän tyynenä ja helteisenä aamuna pitkä kävely Vilppulan kirkkomaalla. Kesä kauneimmillaan. Vedet leviävät tyyninä ja harmaanvihreinä”, kirjoittaa Olavi Paavolainen Synkän yksinpuhelun alkusivuilla. Hän oli saanut kesäkuussa 1941 hämmästyksekseen komennuksen pieneen hämäläispitäjään, jolla hän ei kuvitellut voivan olla mitään tekemistä uhkaavan sodan kanssa.

Olavi Paavolainen löysi Vilppulan hautausmaalta 51 puuristiä kertomassa talvisodan menetyksistä. Kirjailijaa kiinnostivat myös vuoden 1918 punaisten haudat. Haudankaivajan ihmettelevän kysymyksen ”Jaa – ettäkö ne sankarit?” jälkeen haudat löytyivätkin.

”Terveisiä Lapualta!”

Piispa Yrjö Sariolan sanat tavoittavat kuulijoiden korvat. On menossa piispantarkastus Vilppulan seurakunnassa armon vuonna 1994.

Piispa jatkaa: ”Näillä sanoilla on ollut joskus eri kaiku kuin tänään.”

Eletään historiallista hetkeä. Vähän myöhemmin piispa avustajineen siunaa haudan lepoon Vilppulan kirkkomaan joukkohautaan kätketyt vuoden 1918 punaiset kaatuneet. Heidän ylleen ristinmerkki on jäänyt silloin piirtämättä.

Lapuan piispan sanat rakentavat nyt sovinnon siltaa.

Punaisten muistomerkki vesireitin varrella sai näkyvän muotonsa vasta seuraavana vuonna. Valkoinen puoli oli pystyttänyt patsaansa jo 1937.

####

Pioneerit ovat saartaneet kirkon.

Halusin näyttää sinulle maailman

rauhallisen kolkan, josta saat katsoa

kaksivuotiaan silmillä

neljään suuntaan jotka näet todeksi

minua paremmin.

Mutta niillä on aseet, niissä on pelko

pioneerit ovat saartaneet kirkon.

####

Vapaussota kuvina isotädin hyllyssä. Lehteilen halukkaasti.

Voittoisa sota! Kerrankin! Turpiin vaan ja onnea.

Pala palalta ymmärrän, ettei ole voittoisia sotia.

Niissä kaikissa ammutaan omia.

####

Sankari

vainaja,

niin turha sankarivainaja

kaksitoistavuotias

Väärinmajan rintamalla

kappale mielikuvakirjaa ajalta

jolloin kaiken näki oikein,

kun oli kotona opittu.

Muistomerkin kohdalta on poikettava metsään

kusemaan äiteen kahveet.

Koulussa en tykännyt historiasta, mulla oli siitä kymppi

muuten vaan.

####

                     

Opin puhumaan sisällissodasta.

Opin miettimään, onko jokainen sota vapaussota

jokainen vapaussota sisällissota.

Minulla omani ja minussa.

Näen paljon, ymmärrän vain vähän.

####

Piirrän vaakunaan junan

kolina kirkastuu tultaessa sillalle

olen aina rakastanut vetureita, ne vetävät minua

Haapamäelle ja Eurooppaan

pienille, raukeille asemille

suurten hallien varuillaanoloon

joka saa käden kaivamaan askista

viimeistä, käyräksi ryttääntynyttä savuketta

monet nousevat kyytiin

etsivät paikkaansa

kotiin palaavat ajatukset

sahan metelistä en sano mitään

se kuuluu tänne

asetan standaariksi pöydänkulmalle ja katselen

olen vain hyvin

vilppula.

####

Olen suomalainen. Vaakunassani on punaista ja valkeaa.

Sitten taas lähden

ja jään.

####

Katsokaa! 

Soita kankaita harjuja  

tuuli puhaltaa pisaratartuntaa

jykevät näsinneulat pistelevät taivasta

levittävät vuosirenkaansa maisemaan

kaarnalaivan ainekset

lapsuus palaa pintaan

kuka pelkää mustaa poikaa

siilitukassa

vilppula on sisäisesti teissä

metsissä.

####

Pyöräilen yhdeksän kilometriä Vilppulan kirkolta-- Johonkin on palattava, tästäkin jutusta. Koti tuntuu siihen sopivalta paikalta.

####

Katselen jäälle

yö roikaa

selkä elää

Jumala jättänyt

pari tähteä päälle.

Juureni tässä pimeässä.

####

”Kunnes taas lähden.”

– Mika Jokinen

                                                              
                                                         © Teemu Paarlahti 2018

Maiseman tekstit ovat teoksistani Taivas on harmaa Cadillac (2000), Vilppula, sielun tila (2001), Jäminkipohja Sundae (2015) ja Betlehemin tähtipölyä (2016), toimittamastani teoksesta Palstakirja (2016) sekä teoksessa Vilppulan kirkot ja hautausmaa (toim. Raimo Kemppainen 1994) julkaistusta artikkelistani Kalmisto – hautausmaa – kirkkomaa.

Punaisella präntätyt virkkeet ja lausahdukset on kirjoitettu

 tätä kokonaisuutta varten eivätkä esiinny muualla.