ODOETTAVISSA PALUU RIKOSPAIKALLE

”Koneellani on vajaat sata sivua käsikirjoitusta, joka on koostettu uudesta, vanhasta, 

lainatusta ja bluesista.”

 

Julkaisin vuonna 2001 runokokoelman Vilppula, sielun tila (MC Pilot). Sen ytimen muodosti sarja Vartiotorni, joka oli palkittu edellisenä vuonna Vilppulan kirkon satavuotisjuhlien yhteydessä järjestetyssä kilpailussa. Elin tuolloin aktiivisen kirjoittajan elämää ja kuvittelin jopa saavuttavani kynäilyilläni jotakin. Siinä flowssa syntyi lisää vilppula-aiheisia tekstejä, joista osa liittyi Kotiniemeen eli Vilppulan vankilaan. Osa maisemoitui muuten vaan paikalliseen sieluntilaan.

 Vilppula,

Vilppula, sielun tila arvosteltiin sanomalehti Keskisuomalaisen kulttuurisivuilla. Minua kutsuttiin ”merkittäväksi runoilijaksi”. Hih.

Vilppulan seurakunta oli kirjan toteutuksessa suureksi avuksi. Olin tarjonnut käsikirjoitusta joillekin kustantamoille ja saanut kovin tutun kuuloisia vastauksia, joissa kerrottiin, että tekstit ovat kiinnostavia, mutta heillä ei ole mahdollisuutta niiden julkaisemiseen. Päädyin käyttämään palvelukustantajaa, joka edellytti 80 kappaleen takuuostoa. Seurakunta hoiti tämän pinon omaan jakeluunsa ja olin ihanan vapaa siitä, mikä on työlästä, mutta välttämätöntä: kirjojen markkinoinnista ja myymisestä.

Vuosien mittaan kirjoitin lisää ”kotiseututekstejä”. Tavoittelin jossain vaiheessa vankila-aiheista kokoelmaa. Siitä ei tullut mitään. Linnaketta koskee sama ongelma kuin sairaalaa ja joitakin muita elämäni töitten ympäristöjä: todellisia tarinoita ei voi useinkaan kertoa.

”Ajattelin, että jotenkin pitää osallistua sisällissodan muistovuoteen ja teen sen siis näin.”

Nyt olen palaamassa rikospaikalle. Koneellani on vajaat sata sivua käsikirjoitusta, joka on koostettu uudesta, vanhasta, lainatusta ja bluesista. Sysäyksenä oli osallistuminen sanantaivuttajana Tertun enkelit –kollektiivin Vilppulan vaiheilla 2018 –tuotantoon, joka toteutettiin Vilppulankosken koululla maaliskuussa. Ajattelin, että jotenkin pitää osallistua sisällissodan muistovuoteen ja teen sen siis näin. Ja sisällä tietysti poltteli alati kytevä halu kansittaa tekemisiään.

Uusi tulokas pitää sisällään valikoiman 17 vuoden takaisen Vilppula, sielun tila –kokoelman tekstejä, Vilppulan vaiheilla 2018 –ohjelmistoon kuuluneen Maisemassa -kokonaisuuden ja niiden päälle kelpo kasan uutta ja ennen näkemätöntä sanaa arkustani. Mukana on myös muutama muissa yhteyksissä vuosien mittaan julkaistu yksittäinen runo, jotka tuntuivat sopivan tähän yhteyteen.

”Olen kasannut elämäni aikana neljä runokokoelmaa, pari muuta kirjaa ja toimittanut niiden päälle jokusen opuksen –  jokaisen jäljiltä olen ollut kipeänä ja vähän päästäni sekaisin.”

Vuonna 2001 kuulin jonkun puhuneen kylillä, että kirjoitinkohan minä Vilppula, sielun tilan kohennellakseni osakkeitani ajatellen.Vilppulan seurakunnan kirkkoherran vaalia   Ounastelu juontui tietysti siitä, että Raimo Kemppainen oli tuolloin hakeutumassa pois seurakunnasta ja ihmisillä ehkä on yleisesti käsitys, että varttuva pappi ja seurakunnan taannoinen kappalainen jotenkin hinkuaa kalifiksi kalifin paikalle. En tokikaan ollut ajatellut hakea Vilppulan kirkkoherran virkaa. Ehkä minusta olisi ollut siihen, mutta siihen, että olisin kirjoittanut runokokoelman vaalityönä, minusta ei taatusti olisi ollut. Ihan niin hyvä kirjoittaja en ole. Olen kasannut elämäni aikana neljä runokokoelmaa, pari muuta kirjaa ja toimittanut niiden päälle jokusen opuksen – jokaisen jäljiltä olen ollut kipeänä ja vähän päästäni sekaisin.  Tampereen likka, elämäni suuri rakkaus, totesi joskus syvällä välittämisellä, että minusta ei olisi kirjailijaksi. Hän tarkoitti silloin kylläkin hartioitani. Mutta kirjoittaminen ei todellakaan ole aina mukava harrastus, vaan siinä on kysymys sisäisestä tekemisen pakosta. Silloin kaatuu usein aitaakin.

Mutta tällaista on ihmisten kanssa ja ihmisten keskellä, ja saa ollakin. En soimannut vaaliajatuksen ajattelijaa silloin enkä soimaa nyt. Pitää ymmärtää myös heitä, jotka tekevät jotain muuta kuin mikä itselle on tuttua. On paljon asioita, joiden vaativuutta minä en osaa suhteuttaa mitenkään oikeisiin puihin.

”Näitä uusia runoja en aio koskaan lukea julkisesti. Kirja tulee kuitenkin olemaan niiden saatavilla, jotka sen haluavat hankkia ja mahdollisesti jopa lukea.”

17 vuotta sitten runokirjaani meni kaupaksi kolminumeroinen määrä. Nyt olen tyytyväinen, jos pääsen kymmeneen. Viimeksi, kun luin runojani julkisesti, paikalla oli kirjaston henkilökunnan ja kanssaesiintyjieni lisäksi kolme kuulijaa. Näitä uusia runoja en aio koskaan lukea julkisesti. Kirja tulee kuitenkin olemaan niiden saatavilla, jotka sen haluavat hankkia ja mahdollisesti jopa lukea. 

 sielun tila

Vuonna 2001 kirjani takakannessa sanottiin: ”Vilppula on enemmän kuin pitäjä kartan reunalla. Se on sielun tila.” Keväällä 2018 Vilppula on osa Mänttä-Vilppulan taidekaupunkia. Edelleen se on sielun tila.