Siirry pääsisältöön

VIELÄ YKSI LAULU

 

”Ja niin me mentiin, Mondeo ja minä, Tampereen Kaukajärvelle.”


Suomalaisen kantrin tekijämies Kapa Ahonen lauloi aikoinaan vielä yhden laulun Nääsvillestä. Minä vetäisen pari riviä vanhasta Mondeosta.

Keskiviikko. Lähdemme viimeiselle yhteiselle matkallemme, Mondeo ja minä. Muutama päivä aikaisemmin tuomio huollossa on ollut selkeä: autoa pitäisi remontoida ennen katsastusmiehen hyväksyvää nyökkäystä sen verran paksun rahatukon edestä, että Mondeolle tulisi nyt aika lähteä prässiin. Se siitä. 21 vuotta, punkt ja slut.


”Autoilla haetaan lapsia synnytyslaitokselta kotiin, tehdään perheen lomamatkoja, käydään puussa tai viistetään hirveä. Niistä pidetään huolta ja niitä kuunnellaan tarkalla korvalla.”


Rautaan ja rattaisiin ei kannata kiintyä. Autoille ei ole taivasta, vaikka nykyisen kierrätyksen keinoin niiden elämä tietyllä tavalla ajateltuna voi jatkua hyötykäytössä hyvinkin liki ikuisesti. Mutta esineisiin liittyy tarinoita ja tapahtumia, jotka ovat olemassa niille, jotka muistavat ne. Siksi auton romuttaminen on monella tasolla enemmän kuin tien päähän tulleen koslan poistaminen käytöstä. Autoilla haetaan lapsia synnytyslaitokselta kotiin, tehdään perheen lomamatkoja, käydään puussa tai viistetään hirveä. Niistä pidetään huolta ja niitä kuunnellaan tarkalla korvalla. Minullekaan taannoinen tappotuomio ei tullut puskasta – kyllä minä autoni olin oppinut tuntemaan ja osasin ounastella uusia ongelmia sen etupäässä. 





Myös Mondeolla oli omat tarinansa. Ketään lapsistani en hakenut sillä vauvana kotiin, mutta norwichinterrieri Jahvetti Puutiainen tuli sen kyydissä meille Visuvedeltä syksyllä 2004.  Toukokuussa 2017 ajattelin tekeväni Jahvetin kanssa viimeisen matkan Tampereelle, kun koirapolo oli joutunut naapurustossamme majailevan arvaamattoman lajitoverinsa telomaksi. Elämä kuitenkin jatkui. Sillä kertaa tulimme molemmat takaisin Mondeolla. Tämäkin nousi mieleen, kun tein (teimme) lähtöä romuttamolle. Mondeolla koin myös sen valloittavan tunteen, kun olin ensimmäiset kerrat kyydissä jonkun lapsistani ollessa ratissa upouuden korttinsa kanssa. Maltoin kuitenkin noilla kerroilla istua pelkääjän paikalle, enkä asettunut kuljettajan taakse takaistuimelle ja maksanut pottuja pönkäämällä jaloillani kuljettajan penkkiä ja tämän munuaisia soikeiksi. 


”Tehtiin kaupat. Sitten ajoin kymmenen vuotta.”


Oma tarinansa liittyy jo Mondeon hankkimiseen. Se tuli omistukseeni ensimmäisen kerran heinäkuussa 2004. Vanha Escortini oli alkanut käydä rasittavaksi ja kaluston uusimisen tarve ilmeiseksi. Ajatus autokaupoista ahdisti. Kävin Hatanpäällä  koeajamassa yhtä Sitikkaa, mutta kyllästyin viimeistään siinä vaiheessa, kun myyjä kysyi, paljonko minun pitäisi saada vanhasta vaihdossa. Kysymys on minusta sillä tavalla epäreilu, että en tee kauppaa sen esittäjän kanssa. Siinä ovat vastakkain alan asiantuntija ja tavallinen kadunihminen ja myyjä mitä luultavammin on vain tyytyväinen, jos omistaja näkee vaihdokkinsa arvon alakanttiin. Sitten lähdin Nekalaan kokeilemaan Skodaa. Sen olisi saanut edullisesti, sillä sitä oli yritetty myydä jo pitkään. Autossa ei ollut sinänsä mitään vikaa, paitsi että se oli ruman värinen ja ollut Turussa – ja yritä nyt myydä sellaista Tampereella. Palauttaessani auton ajosta jouduin odottelemaan myyjän vapautumista ja siinä odotellessa silmiini sattui juuri halliin ajettu vuoden 1997 Mondeo, jonka mittarissa oli käsittämättömältä tuntuva lukema 16 000 kilometriä ja kolikot päälle. Ikkunassa oli lappu, jossa sanottiin, että mittarilukema tosiaan pitää kutinsa. Ikäpariskunta oli ajellut autolla kesämökkireissuja ja käynyt nyt vaihtamassa tuoreeseen. Omaan autokauppaani liittyi tuolloin se ikiaikainen dilemma, että kun lapset ovat pieniä ja perhe menoineen suurimmillaan, sinulla itselläsi ei oikein ole varaa sen kokoiseen autoon kuin olisi tarpeen. Enkä ollut kuitenkaan oikeasti köyhä, vaan ihan pikkuporvarillisesti järkevässä työsuhteessa rahaa tahkoava keskiluokkainen. Mondeo oli parasta, minkä kesän 2004 persaukisuudessani sain irti ja uskalsin ostaa.





Tehtiin kaupat. Sitten ajoin kymmenen vuotta. Hyvin pärjätiin. Kerran koneesta tulivat öljyt pihalle, mutta se tapahtui onneksi katsastusasemalla (!), mikä huoltomiehen mukaan pelasti isoilta vaurioilta.


”Ja sitten se oli siinä. Se oli vain auto, mutta ihan vähän sitä on ikävä.”


Keväällä 2014 tuli aika luopua Mondeosta ensimmäisen kerran.  Tyttäreni ja vävyni olivat lähdössä kesälääkäreiksi Lappiin ja tarvitsivat autoa. He viipyilivät epätoivon tilassa epävarmoina kyvyistään ostaa luotettava käytetty. Curling-vanhempana lähdin ratkaisemaan ongelmaa siirtämällä sen lapseltani itselleni. Lupasin myydä heille Mondeon pikkurahalla. Niin tapahtui. Itse siirryin autokannassani ensimmäistä kertaa tälle vuosituhannelle hankkimalla vuoden 2004 Ford Focuksen. Sanoin myyntipuheessani, että en tietenkään takaa, ettei Mondeo hajoa ensimmäisen mutkan takana, mutta myyjä on aika lailla luotettava ja auto oletettavasti siinä kunnossa kuin sen ikäinen auto voi olla. Hyvin he Mondeolla ajelivat – kaksi vuotta.





Kesällä 2016 tyttäreni ja vävyni olivat jo valmiita lääkäreitä. Vävyä luonnollisesti poltteli saada statuksen kanssa linjassa oleva auto… Naljailin, että muutenhan joku voi sairaalalla luulla jonkun sairaanhoitajan tulleen Mondeolla työvuoroon. Yhtä kaikki lupasin ostaa entistä pienemmällä rahalla Mondeon takaisin. Niin tapahtui. Saman tien jouduin kyllä remontoimaan autoa suunnilleen hankintahintansa arvosta, mikä ei johtunut edellisten omistajien huonosta huolenpidosta. Aluksi oli ajatuksena , että Mondeo menisi nuoremman tyttäreni käyttöön, mutta asiaa mietittyäni totesin, että jos tämä voi olla ilman autoa, niin hyvä. Ne ovat sen kaltaisia rahareikiä, että tulee huomattavasti halvemmaksi lainata tarpeen tullen isän omaa kuin omistaa itse.  Päätin samalla ajaa Mondeon loppuun. Se palvelikin vielä pari vuotta nöyrästi jääkiekko- ja jalkapallo-ottelumatkoilla ja satunnaisesti työreissuilla. Ja ennen kaikkea kiikutti minut aamuisin kotoa Vilppulan rautatieasemalle ja taas illansuussa töitten jälkeen saman pätkän vastakkaiseen suuntaan.  

Olen vuosikaudet käyttänyt vanhaa kalustoa, mitä joku voi pitää epäekologisena. Oma ympäristöajatteluni lähestyy aihetta siitä kulmasta, että vähäpäästöistä ajelua ekologisempaa on lopulta se, ettei aja kuin välttämättömät. Ja olen kyllä säästänyt jonkinlaisen auton hinnan ryynäämällä pitkästi toistakymmentä vuotta työmatkani julkisilla välineillä, junilla ja busseilla.  Niillä, jotka kulkevat väliä ilman minuakin - kunnes vuorot lakkautetaan vähäisten käyttäjämäärien takia.

Ja sitten se oli siinä. Se oli vain auto, mutta ihan vähän sitä on ikävä. Vaimoni luonnehti joskus suhdettani Mondeoon ”vahvaksi” – mitä se sitten pitikään sisällään. Ehkä luonnehdinta kuvastaa sitä, että missään ajopelissäni en ole tähän mennessä ollut yhtä kotonani kuin Mondeon konttorissa. Siinä vain oli kaikki juuri siinä, missä kaiken piti olla. 




Muistot siis jäävät. Niin kuin se, kun tulin yhtenä torstai-iltana Pirkkalan Partolan Lidlistä kasseineni autolle ja ihmettelin, että mikä tähän takaluukkuun nyt on tullut, kun se ei aukea. Seuraavaksi huomasin, että oma auto oli kahden ruudun päässä oikealla. Joku oli kaupassa ollessani tullut samanlaisella Mondeolla ja parkkeerannut samaan riviin. Vilkaisin kiireesti ympärilleni, että ei kai kukaan nähnyt…Pirkkalaan liittyy myös se muisto – sekin torstai-illalta, mikä selittyy sillä, että olin tuohon aikaan torstaina usein illan töissä Pitkäniemen sairaalassa – kun ajelin liki höyryllä Pirkkalan ABC:lle tankkaamaan. Mondeo oli ollut silloin meillä vasta muutaman päivän. Pääsin pytylle. Bensan noruttaminen autoon vaatikin sitten yhteisöllisyyttä. Auton polttoainetankin kannen haka nimittäin hirtti sen verran kiinni, että vaikka vedin  hytissä vipua, kansi ei pompahtanut auki. Tarvittiin kanssa-autoilijan apu eli viereiselle pumpulle tullut ystävällinen mies nyppäisi kannen auki, kun minä istuin kuskin pukilla vivun varressa. Vika korjattiin seuraavana aamuna ja siihen kohtaa Mondeota ei enää koskaan tullut vikaa. 






Ja niin me mentiin, Mondeo ja minä, Tampereen Kaukajärvelle. Viimeiset 89 kilometriä. Perillä odotti tyylikäs vastaanottopiste, joka oli kuin suoraan rikoskirjallisuuden teollisuusalueiden perusmaisemasta. Siellä vallitsi vanhan liiton konstailematon sovinistimeininki: ”Mene portaat ylös konttoriin, niin tyttö tekee paperit”, minua neuvottiin ystävällisesti pihalla. Tyttö osoittautui ihan aikuiseksi naiseksi, joka nimestään päätellen oli myös naimisissa. Paperit hän joka tapauksessa teki.


"Romutuspalkkiolla edistetään toki autokannan vähäpäästöisyyttä, mutta samalla suositaan varakkaita. Nykymenossa en pidä tätä yllättävänä."
 

Sain romutustodistuksen. En sinänsä tehnyt sillä kummempia, sillä romutuspalkkion saa vain, jos ostaa poistetun tilalle käyttämättömän auton. Matka romutettavasta kiesistä uudenkarheaan vaunuun on kuitenkin pitkä ja monelle liian pitkä. Romutuspalkkiolla edistetään toki autokannan vähäpäästöisyyttä, mutta samalla suositaan varakkaita. Nykymenossa en pidä tätä yllättävänä. Joka tapauksessa taskussani oli kuponki, jonka mukaan vastuuni Mondeon suhteen olivat päättyneet. Niin olivat myös sen palvelukset minulle takana.





Lätkin tämän jutun kuvitukseksi viimeiset kuvat Mondeosta. Kuin kiusallaan se näyttää niissä kaikkea muuta kuin romuksi menossa olevalta autolta. Tyylikäs Fräulein loppuun asti.  Se jatkaa elämäänsä tarinoissa ja mm. yhdessä  tätä kirjoittaessani vielä julkaisemattomassa novellissani.  Mutta nyt tämä oli tässä.  Vielä yksi laulu Mondeosta.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä