YSTÄVÄT, RAKKAAT

Kerta kiellon päälle. Lupasin viime viikolla vaihtavani levyä, mutta kuten vanha sanonta toteaa, joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu. Koneella istuu edelleen toipilas ja kuntoutuja.

Takanani on nyt reilu kolme viikkoa sairaalassa ja kuntoutuskeskuksessa syyskuisen aivoverenvuodon jälkeen. Kolme viikkoa hoitoa ja samalla jatkuvaa testikuvassa olemista. Olen käynyt lukemattomia keskusteluja, jotka eivät oikeastaan ole minun kokemuksessani varsinaisesti olleet keskusteluja. Kaikki on varmasti ollut perusteltua, mutta omasta näkövinkkelistäni on tuntunut henkisesti  kuluttavalta, kun olen kokenut, että jokainen sanani analysoidaan ja minua tykitetään jatkuvasti johdattelevilla kysymyksillä tyyliin ”Oletko huomannut muutosta aikaisempaan.”  Jotakin muutosta tietysti jäljitetään, sen järkikultani käsittää kyllä, ja samalla minusta tuntuu ajoittain hämmentävällä tavalla siltä, että lähtötilanteesta ei kuitenkaan olla kiinnostuneita. Jos ihmiselle on hankalaa piirrellä kolmioita, se on tietysti fakta, mutta luulisi sillä olevan jokin merkitys, että se on ollut ennen sairastumista ihan yhtä hankalaa ja että kyseessä olevalle ihmiselle jo pussilakanan saaminen täkin päälle niin, että lopputulos on tolkullinen, on ponnistus.

Heikompihermoinen löisi hanskat tiskiin jo päästäkseen rauhaan ja toteaisi, että okei, olen varmaan nykyisin pottumainen ihminen toisella lailla kuin aikaisemmin ja varmaankin katsoin eilen ohi kävelevän naisen sääriä eri tavalla kuin toukokuussa. Ettei vain seksuaalisuuteni olisi liukunut piirun tai pari ylä- tai alakanttiin tehdasasetuksestaan? Ja enhän minä viime perjantainakaan riehaantunut ollenkaan samalla tavalla KeuPaHT:n voitettua Mestis-kamppailussa LeKin kuin viime keväänä samaisen keuruulaisjengin pätkiessä TuToa. Jospa vain olikin kyse siitä, että tunnereaktioiden syntymiseen tarvitaan nyt voimakkaampi maanjäristys kuin ennen…unohdetaan nyt se pikkuriikkinen juttu, että viime keväänä pelattiin finaaleja sarjan voitosta ja perjantaina tahkottiin  runkosarjan neljännen kierroksen mittelöä…

Kun opiskelin joskus takakymmenillä radio-ohjelmien tekemistä ja erityisesti haastattelemista, mieleeni syöpyi, että on syytä vältää ko- ja kö-loppuisia kysymyksiä. Siihen mainittiin kaksi syytä. Ensinnäkin näillä kysymyksillä olet panemassa sanoja vastaajan suuhun ja toiseksi niihin voi vastata yhdellä sanalla, mikä voi erityisesti suorassa lähetyksessä johtaa toimittajan liriin. Mutta se olikin journalistiikkaa eikä psykologiaa.

Ja systeemi on tietysti loppujen lopuksi ilmatiivis, sillä kaiken päälle voidaan tietysti lyödä tiskiin se, että on tyypillistä, että potilas itse ei huomaa näitä asioita. Periaate on yhtä takuuvarma kuin teologinen himmeli, jossa asioita otsakurttuisesti mietiskellyt kirkonmies toteaa, että Jumala on läsnä poissaolossaan. Että juuri silloin, kun koet Jumalan olevan poissa, hän on vahvimmin kanssasi. Toimii aina. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö lääkärit, psykologit ja teologit voisi olla tismalleen oikeassa. Ja työtään ihmiset tekevät parhaansa mukaan ja asiakkaansa hyväksi. Puhun omasta kokemuksestani, joka syntyy omasta tilanteestani ja sen sanelemista lähtökohdista. Päätän koiranleukailun ja sarkasmin säilän viuhuttamisen  tällä erää tähän.

”Vakavan sairastumisen luoman kriisin yksi vaikutus on, että tietyt asiat elämässä kristallisoituvat nähdäkseni juuri sillä tavalla kuin niistä tavataan kliseisimmillään kirjoitetaan.”

Sillä eihän minun pitänyt vinoilla varmastikin ihan vilmittömään hyvään pyrkivistä pyrinnöistä, vaan sanailla ystävistä ja rakkaista. 

Heistä ja niistä sanaileminen liittyy kyllä vahvasti edelle nakuttelemaani.Vakavan sairastumisen luoman kriisin yksi vaikutus on, että tietyt asiat elämässä kristallisoituvat nähdäkseni juuri sillä tavalla kuin niistä tavataan kliseisimmillään kirjoitetaan. 

 

”Ja siunattuja ovat nykyajan tekniset vempeleet, joilla yhteyden pitäminen oikeisiin ihmiseen onnistuu myös etänä.”

Omat ihmiset ja ystävät. Vaimoa kaipaan jumalattomasti, samoin omat aikuiset lapset asettuvat tuon tuosta ajatuksiin. Heidän lisäkseen ovat ystävät, jotka erilaisilla ja usein pienillä viesteillään ovat kannattelemassa elämän hetteiköissä tarpovan päätä pinnalla. Ne ihmiset, joille tiedät olevasi arvokas ja jopa rakas. Joille olet vähintäinkin ajoittain oikeasti kiinnostava ihmisenä, etkä jonakin ilmiönä. Joiden kanssa voit sanailla ilman, että huomaat ajattelevasi, että kaikkea sanomaasi voidaan käyttää sinua vastaan. Ja siunattuja ovat nykyajan tekniset vempeleet, joilla yhteyden pitäminen oikeisiin ihmiseen onnistuu myös etänä.

Samoin tällainen poikkeustila muistuttaa, millaisia ystäviä kirjat ovat ihmiselle. Formaatista riippumatta, einä, äänikirjoina tai perinteisinä paperinivaskoina. Ei mitään väliä, kunhan niissä on sanoja. Sanoja joiden sekaan voi välillä piiloutua huokailemaan. Sanoja, joista syntyvät päähäni mahtuvat lukemattomat maailmat, joissa tiedän olevani omillani.

Kun olin joutunut sairaalaan, omat ihmiseni huolehtivat ensimmäiseksi, että sain kirjoja, joita minulla on mahdollisuus jaksamiseni mukaan lukea tai kuunnella.

Olen kirjannut viimeiset 45 vuotta lukemani kirjat muistiin. Merkintöjä on kertynyt usean kierreselkäisen vihkon verran. Niiden sivuille on piirtynyt  omaa historaani. Tunnistan niitä silmäilemällä erilaisia vaiheita elämässäni. Nuoruuden ahmimisvaiheen inkkariseikkailuineen ja pertsoineen ja kiluineen, dekkarikirjallisuuden äärelle löytämisen ja sitten myöhemmin nuoren miehen vimmaisen halun lukea viisaita kirjoja Franz Kafkasta Herman Hesseen ja niin edelleen. Alastalon salissa on kirjattu sekin luetuksi 1980-luvun lopulla. Ja sitten tulemisen siihen, että elämä on liian lyhyt, jotta kannattaisi lukea muita kuin niitä kirjoja, jotka ihan oikeasti haluaa lukea. Enää ei ole musteja. Ei minun tarvitse lukea Finlandia-voittajaa, jos minua ei huvita.

Monet kirjat palauttavat mieleen myös tilanteita, joissa olen niitä lukenut. Onnen ja vähän ahtaamman olemisen aikoja. Jaan Krossin Mesmerin piiristä muistan aina siihen astisen elämäni kovimman paikan lokakuussa 1998. Se kirja oli silloin kesken. Myös nyt meneillään olevan sairaala- ja kuntoutusjakson pystyn tulevaisuudessa palauttamaan mieleen tiettyistä kirjoista. Vaikeissa hetkissä pitää pelata mustan huumorin korteilla. Niinpä aloitin kuuntelemalla Seppo Jokisen Kuolevaksi julistetun ja jatkoin Jarkko Sipilän Syvälle haudatulla. Sitten vetelin välipalana Harri Nykäsen Pyhän toimituksen ja opiskelin sen päälle Marko Kilven Undertakerin alaotsikolla Kuolemantuomio. Nyt olen ehtinyt loppupuolelle Antti Tuomaisen mainiota Pikku Siperiaa. Mm. näistä tulee mieleeni palautumaan jotakin tämänsyksyisestä omasta matkastani. Kirjat ovat tietysti siihen syyttömiä  niin kuin niiden tekijätkin. Jokaista heitä kuitenkin kiitän siitä, että he ovat luoneet tarinoita, jotka ovat osaltaan auttaneet nyt eteenpäin. odottamassa on vielä muun muassa Robin Coockin sairaalakauhun klassikko Kooma ja Michael Palmerin The Sisterhood (suom. armon enkelit), joista jälkimmäinen odottelee padillani ja edellnen on parhaillaan kiikutettavana seutulainana kotikirjastooni. Välipaloina natustelen Risto Kormilaisen Runopostillaa.

”Tulkoon helvetti tai tulva, mutta Färman kävelee nyt hyväntuulisesti linjaa.”

Tänään palailen takaisin tällä tietoa viimeiselle neljän päivän kuntoutuspunnerrukselle. Vävyni aloitti kuulemma jurnuttamisen sunnuntaiaamuna, kun saman päivän iltana piti palata lomalta armeijaan. Minä olen yrittänyt viivästyttää ankeutumista pyhän iltapäivän puolelle. 

Muistelin kohta herättyäni entistä esimiestäni ja häneltä oppimaani tärkeää asiaa. Olimme kerran koolla vaikeiden asioiden ääressä ja henkinen virityksemme oli ristiriitainen. Seuraavaksi meidän piti lähteä tapaamaan joukkoa sairaalan osastonhoitajia. Kun teimme lähtöä työhuoneelta, pomo totesi: ”Meidän täytyy nyt kaivaa itsestämme se sisäinen hyväntuulisuus, jolla menemme siihen kokoukseen..” Olen sittemmin omissa töissäni huomannut tämän ajatuksen monta kertaa kultaakin kalliimmaksi. Aion soveltaa sitä myös edessä olevaan viikkoon. Tulkoon helvetti tai tulva, mutta Färman kävelee nyt hyväntuulisesti linjaa.  

Verhon takana on valoissa maailma.

Torstaina sitten saatan vähän rytyytellä systeemin laitoja. Joku totesi asiasta alustavasti puhuttaessa, että kukaan ei ole tähän mennessä kotiutunut junalla. Katsotaan, miten laitoksen historia asettuu tämän viikon jälkeen. Junakulkuri saattaa kadota kaupungin vilinään.