OLD 55

Elämäni väreissä

Huomaan tänään ehtineeni puoliväliin kuuttakymmentä. Tämä on ehkä elämäni paras syntymäpäivä.

 

 Old 55 väreissä

Kuva: Sanna-Leena Paarlahti

Kerroin ystävälleni käyneeni nelisen viikkoa sitten uittamassa varpaitani Tuonelanvirran rantaheinikossa.Hän totesi, että taidamme kaikki elellä sen virran kallalla. Näin varmasti on ja sitten jossain hetkessä tämän ymmärtää todeksi ja se tekee elämän väresitä kirkkaita ja kauniita.  Ainakin omalla kohdallani tapahtui niin. Viimeiset viikot sisälläni on vellonut monenlaisten ajatusten klimppisoppa. Ilo siitä, että näytän selvinneen tästä päähän kohdistuneesta taklauksesta kohtuullisen vähäisellä siipeen ottamisella -  ja samalla monisäikeisiä pohdintoja, mitä oikeasti haluan jäljellä olevalta elämältäni. Jonkinlaisia välitinpäätökset elämän kovat kolhut väistämättä ovat.  Aivot ovat  herkkä kone, joka on mukana oikeastaan kaikessa, mitä olen tai teen. Jotakin noista elämän kauniilta näyttävistä väreistäni on tämän tekstin kuvituksena, poimittuina syntymäpäiväni aamupäivästä.

Juuri nyt olen iloinen 55-vuotias, joka jatkaa toipumistaan kotioloissa.  En kuitenkaan vaeltele siinä suuruusharhassa, että minua tarvittaisiin tässä maailmassa vielä johonkin.  Täällä pärjättäisiin ihan hyvin ilman minuakin. Tällä kohtaa olisi luontevaa saneilla varjeluksesta – postmodernin uskontovammaisen ihmisen puheessa esiin marssisivat ehkä enkelit tai oikein uskaliaan hetken tullen ”jokin korkeampi voima”. Olen itse kristitty ja uskon suhteellisen konstailematta Jumalaan sillä väljyydellä, jonka maailmankuvani ja persoonani asettelevat kohdalleen. Vetelähkö suo vain väijyy lukijaa näilläkin main: miksi minä olisin sillä tavoin erityislaatuinen, että kun yksi otetaan ja toinen jätetään, juuri minä olisin se, joka jätetään. Annan itselleni luvan jäädä tässä vain ihmettelemään itseäni suurempia mysteerejä. Elämä ei ole selittämisen tai ymmärtämisen asia. Ja niin on hyvä. Se ajatus riittää tällä hetkellä minulle, että on ajettava niiden väylämerkkien mukaan, jotka tulevat eteen.

Tapasin kuntoutusjaksolla useamman kerran työntekijää, joka tuntui mielistyneen lausumaan ”pöydän tältä puolen voin sanoa, että…” Ammattilaisena hänen oli tietysti oltava tietoinen siitä, että hän oli eri puolella pöytää kuin minä. Se oli edellytys sille, että hän saattoi työskennellä minun hyväkseni. Kyse on asiantilasta, jota olen monesti työnohjaajan urallani asiakkaani kanssa tahkonnut ja jota olen omassa perustyössäni sairaalapastorina vuodesta toiseen pyrkinyt vaalimaan. Joskus olen sitten huomannut erehtyneeni kuljettamaan periaatteen ammattiasioiden ulkopuolelle. Ihminen on taitava ulkoistamaan kaikenlaisia asioita. Kunnes sitten tulee kylmä tuuli Valhallasta ja puhaltaa sen pöydän sinne kuuluisaan huitsin Nevadaan ja ymmärrän yhtäkkiä uudella ja joskus karulla tavalla olevani todellakin elämän suhteen osallistuva havainnoitsija. Siinä onkin olemattoman vähän asioita, joista voin sanoa, että eivät ne koske minua. Sairaus ja kuolema eivät jää työhuoneen pöydälle, vaikka otankin nimikyltin kaulastani roikkumasta.

Elämä on hetkellinen ja sellaisena kaunis. Tällä kilometripylväällä palaan taas kerran entisen työtoverini Vilho Mäkisen tokaisuun joskus vuoden 2000 vaiheilla Eskolan leirikeskuksessa Kuorevedellä, kun hän oli kuunnellut minun jorinoitani vetämämme rippileirin päiväkahvipöydässä: ”Tolla jätkällä on kyllä perhosia päässä.”  Lämmöllä muistan nuo ystävän sanat. Kyllä Vilho tiesi. Lokakuussa 1963 tämä elämäksi kutsuttu merkillisyys asetettiin eteeni saatesanoilla, että käy poika kimppuun ja elä pois.

 Väreissä.  Sitä tämä meidän Herramme perhospää on tähän asti yrittänyt parhaansa mukaan ja pyrkimys jatkuu. Ajattelen, että ehkä minulla on vielä monta kirjaa sekä kirjoittamatta että lukematta. Molempien kategorioiden osalta toivon, että viimeinen jää kesken.