HÄRSKI, ARVAAMATON, 

ASIATON JA POLIITTINEN 

YKSITYISETSIVÄN LASKU JA MUITA MARRASKUUN ASIOITA

 

”Jeah! Jesus just left Chicago”. Naputtelen ZZ Topia lainailevan messenger-viestin ja sysään sen matkaan turkulaiselle kustantaja ja kirjailija Juri Nummelinille. Hänen vastauksensa on leveästi virnistävä naama. Asia kaivannee jotakin taustoittamista.

 Kansi: J.T. Lindroos

Kysymys on Nummelinin syyskuussa ilmestyneestä romaanista Yksityisetsivä (Kustantamo Helmivyö). Se on itselleni tärkeimpiä ellei tärkein tähän mennessä täna vuonna  ilmestyneistä teoksista. Seikalla ei ole ensi kädessä mitään tekemistä kirjan sisällön kanssa, johon siihenkin kyllä katsahdan ennen kuin panen tähän tekstiin viimeisen pisteen. Kirjoitin syyskuisessa bloggauksessani siihensaakkaisen elämäni tärkeimmästä valokuvasta. Yksityisetsivän merkittävyys minulle on saman puun versoja. 

”Tätä testiäni ei kylläkään mainita potilasasiakirjoissa.”

Kuullessani Yksityisetsivän ilmestymisestä makasin korkeuksissa Tampereen yliopistosairaalan potilastornissa. Mentiin tiistaita ja olin päässyt edellisenä lauantaina saman lasaretin ensiavun kautta hoitoon, jota minuun iskenyt aivoverenvuoto vaati. Olin saanut samaisena tiistaina  lääkäriltä luvan liikkua vuoteeni ulkopuolella. Ohi liukuneina päivinä olin tottunut siihen, että aina, kun joku tuli luokseni, pyydettäisiin puristelemaan ja  kysyttäisiin, montako sormea näin tulijan heiluttavan ja millä puolella, minkä jälkeen koputettiin kantapäällä toisen jalan polveen. Ja ennen kaikkea kaalimaani oli sekaisin vähän muussakin merkityksessä. Tokko nyt puolitoista kuukautta myöhemminkään täysin käsitän, missä olen käynyt.

Aikaisemmin päivällä joku terapeutti oli katsonut yöpöytääni ja todennut, että ai sinulla onkin käytössäsi älykännykkä.  Hetkeä aikaisemmin minulta oli kysytty, mikä päivä ja vuosi  oli. Nyt minut valtasi hetkeksi epäilys, olivatko kaikki toimintaympäristössäni kanssani samalla vuosisadalla…joka tapauksessa päätin harjoittaa omaehtoista kuntoutumista ja testata, toimiiko kuuppani niin, että onnistuisin  tilaamaan puhelimellani Yksityisetsivän verkkokaupasta.

Löysin verkkokaupan sivuston ja kirjauduin sisälle. Hakutoiminto noukki oikean kirjan ja hetkessä se sujahti ostoskoriin. Oikaisin sen verran totutuista käytännöistä, että valitsin maksutavaksi laskun yleensä käyttämäni luottokortin sijasta. Painoin tilauksen matkaan. Ja hetken päästä sähköpostiini kilahti ilokseni ilmoitus, että tilaus on otettu onnistuneesti vastaan.

Olin tyytyväinen. Tätä testiäni ei kylläkään mainita potilasasiakirjoissa. Kuten ei sitäkään, että asiakas siirryttyään sittemmin jatkokäsittelyyn Tuonenlehväkeskukseen karkasi härskisti, arvaamattomasti, asiattomasti ja poliittisesti toki ihan sovitulle kotilomalle bussilla ja junalla, kun kukaan ei huomannut sitä  kieltää. Hoitajan kysyessä haetaanko minut, vastasin, että menen tuohon keskustaan ja jatkan sitten siitä. No teinhän minä niin…jonkin vastuuprotokollan mukaan kai jonkun olisi pitänyt kelkkoa minut ovelta ovelle. No olisivat kieltäneet matkustamasta halvalla ja ekologisesti. Ja kyllä minut haettiin – Vilppulan asemalta.  Sanojen kanssa puuhaava osaa myös vähintään ajoittain niiden  ”sopivan” asettelemisen. Ymmärrän vastuuasioista yhtä ja toista, mutta sille päälle sattuessani olen myös jääräpäisesti sitä mieltä, että tämän tasavallan kansalaisuus takaa minulle yksiä ja toisia vapauksia. Myös sen, että saan lukea Yksityisetsivää. Nyt kun olen sen saanut.

Hiukan se nimittäin kesti (lasku tuli suhteellisesti paljon nopsemmin). Kirja on tarvepainate, joka tehdään Saksasssa ja tavarantoimittajalla oli odottamattomasta ruuhkasta johtuneita toimitusvaikeuksia. Sen päälle kirja makaili jostain minulle käsittämättömäksi jääneestä syystä verkkokaupan varastolla reilun viikon ennen kuin se lähetettiin. Lopulta he ilmoittivat, että kirja saapuisi minulle viimeistään 2.11.2018. Ja tuona päivänä se ilmestyikin laatikkooni. Homma toimi niin kuin terveydenhuoltojärjestelmä, joka tuottaa toimenpideajan siinä kohdin, kun hoitotakuun aikarajat narisevat. Jännityksellä odotin viimeiset päivät, onnistutaanko lähetys kenties sörsselöimään Mäntän sijasta Orivedelle. Jotenkin on jäänyt mieleen parikymmentä vuotta sitten odottelemani kirjapaketti, jonka sisältöä en viivästyksen seurauksena saanut mukaani työreissulle, kun se oli hyllytetty Oriveden Postiin. En ollut tuolloin Postin näkemyksen mukaan oikeutettu korvauksiin, koska en ollut lähetyksen vastaanottajana Postin asiakas – Postin lähettäjä, jolle myöhästyminen ei kaiketi tuottanut kummoistakaan haittaa,  olisi voinut kuulemma hakea jotain roposia. Maailmako kafkamainen? Mutta Yksityisetsivä siis tuli meille - ja lasku ja!

Voisiko siitä kirjoittaa? Voi näköjään.

” Kirjaa ei kannata kääräistä appiukon syntymäpäiväpakettiin -  paitsi jos puolison isä sattuu olemaan härski, arvaamaton, asiaton ja poliittinen.”

Edellä olevan lörpöttelyn jälkeen on paikallaan sanoa jotakin myös Yksityisetsivän sisällöstä.

Romaanin päähenkilö on turkulainen dekkari Jorma Kulma, luuserien raskassarjalainen. Romaani on takakantensa mukaan härski, arvaamaton, asiaton ja poliittinen. Kannen sanat pitävät paikkansa. Kirjaa ei kannata kääräistä appiukon syntymäpäiväpakettiin -  paitsi jos puolison isä sattuu olemaan härski, arvaamaton, asiaton ja poliittinen. Jos fanittaa Jussi Varesta, ei välttämättä pidä Nummelinin kirjasta. Ja sama toimii luultavasti myös päinvastoin. Itse olen jo vuosia sitten kirppuuntunut vares-tuotteeseen ja jo siksi Jorma Kulma on henkilöhahmona minulle virkistävä. Perinteisenä rikosromaanina Yksityisetsivää ei kannata opiskella. Kirjan kuvasto on tarkoituksellisen ronskia eikä taatusti istu minkään asian valtavirtaan. Itseni kaltainen kaikenlaisissa liemissä keitetty lukija puolestaan ottaa hyvän asennon, antaa tekstin viedä ja nauttii.

”Kirja olisi tietyllä tavalla hyvää luettavaa itseään kehittämään pyrkivälle kirjoittamisen harrastajalle.”

Yksityisetsivä sopisi – paitsi että ei välttämättä sovi – materiaaliksi kirjoittajakurssille. Kirja olisi tietyllä tavalla hyvää luettavaa itseään kehittämään pyrkivälle kirjoittamisen harrastajalle. Nummelin on taatusti kirjoittajana syntymälahjakas, sillä ihmisen, jonka työksi ja elämäksi tulevat kirjat ja niiden tekeminen, täytyy olla. Eihän minustakaan olisi voinut tulla puuseppää.

 

”Nummelinin tekstistä huokuu, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Ammattilaisuus ja –maisuus syntyvät siitä.  Jäljestä näkee, että kirjoitteleminen on vuosia sitten muuttunut kirjoittamiseksi. Teksti kulkee ja kuljettaa.”

Ja ennen kaikkea Nummelinin tekstistä huokuu, että kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Ammattilaisuus ja –maisuus syntyvät siitä. Jäljestä näkee, että kirjoitteleminen on vuosia sitten muuttunut kirjoittamiseksi. Teksti kulkee ja kuljettaa. Sen ääressä tulee vähän samanlainen olo kuin seuratessaan ammattitaitoista remonttimiestä tapetointitöissä: tekemistä on ilo katsella, vaikka ei yhtään tykkäisi seinille läiskittävän tavaran kuosista. Kun homma käy.

” Ei ollenkaan huonosti.”

Yksityisetsivä on siis minulle vuoden tärkeimpiä kirjoja ihan muista syistä kuin sisältönsä takia. Mutta se ei sulje pois sitä, että se on minulle myös lukemisen arvoinen. Härskinä, arvaamattomana, asiattomana ja poliittisena. Ihan marraskuun kirja.  Ja jo lötköttelemällä nyt tuossa meidän keittiön pöydällä se kertoo, että pääni toimi viime syyskuun puolivälissä sen tilaamisen vatimalla tavalla. Elämälle ei voi olla kiitollinen, mutta ei huonosti. Ei ollenkaan huonosti.