PATAÄSSÄLIPPU SALKOON 

JA TUULTA PÄIN

 

”Kysymys on siitä, että jotkin asiat lähtevät vain Motörheadilla.”

On aika nostaa pataässälippu salkoon. En ole heittäytynyt porilaisen jääkiekkojoukkueen kannattajaksi. Kysymys on siitä, että jotkin asiat lähtevät vain Motörheadilla.

Ollessani aivoverenvuotoni jälkeen laitoskuntoutusjaksolla, sain luettavakseni artikkelin, jossa kerrottiin musiikin aivojen kuntoutumista edistävästä vaikutuksesta. Nimenomaan itselle mieluisan ja itse valitun musiikin. Myös kirjailija-toimittaja Minna Lindgren määräsi minulle musiikin kuuntelemista lähettämässään rohkaisevassa viestissä. Niinpä elvytin itseäni useana päivänä kuuntelemalla Rolling Stonesia ja Bob Segeriä. Välillä minut tultiin repimään kuntosalille polkemaan pyörää ja vähän treenaamaan loitontajia. Samalla minut altistettiin ties mille espanjankieliselle huuliomusakille, joka lähinnä rohkaisi vatsaani tyhjentymään yläteitse. Kysyin, kauanko minun pitää kuunnella Rollareita ja Segeriä, jotta saan nollattua kaalimaatani myrkyttäneen gigolohuokailun ja jumputtelun vaikutukset. En muista saaneeni selkeää vastausta.

Soitin hiljattain leskeksi jääneelle ystävälleni. Hän kertoi musiikin auttavan. Vaihdoimme muutaman ajatuksen Jethro Tullista ja Argentista.

” Yksi asia, mikä auttaa minua taas kohti elämän pintaa, on musiikki, jota vanhempani pitivät 70-luvulla sietämättömänä renkutuksena, joka oli aina liian kovalla.”

Kun täytin viisikymmentä, Aamulehden toimittaja nimesi minut ”rokkia rakastavaksi sairaalapastoriksi”. Se on kunniakas luonnehdinta. Musiikki auttaa moneen. Se parantaa. Minulle musiikki on pienen ja pikku hiljaa ison ikäni ollut rokkia kaikenlaisine johdannaisineen. Siitä asti, kun jokusen vuoden toisella kymmenellä ollessani kuulin seireenimäisen kaksitoistatahtisen kutsun ja aloin oivaltaa, että sillä ei ole väliä, mitä myydään tai mistä kaverit intoilevat, vaan pääasia on se tavara, jota soitetaan.  Tangerine Dreamista AC/DC:hen, Emmilou Harrisista Motörheadiin. Kyllä niiden väliin mahtuu. Ja luettuani psykologilta saamani artikkelin, minua jotenkin hykerrytti. Yksi asia, mikä auttaa minua taas kohti elämän pintaa, on musiikki, jota vanhempani pitivät 70-luvulla sietämättömänä renkutuksena, joka oli aina liian kovalla. Isäni musiikkimiehenä tunnisti kyllä osaavan soiton, vaikka ei siitä pitänytkään. Äidilleni rockyhtyeet sen sijaan vilisivät yksiselitteisesti epämusikaalisia karvapäitä. 

”Jos minua huvittaa kuunnella Motörheadia, kuuntelen.”

Olin jo teini-ikäisenä tamperelaisena seurakuntanuorena epäilyttävää sorttia, koska tykkäsin  rehevästä tavarasta, enkä koskaan oikein saanut kiinni gospeliksi kutsutusta hengellisestä sävelistöstä. Siinä minun kuuntelemassani kun saattoi olla ties mitä takaperin soitettuja ja piilotettuja saatanallisia sanomia mukana. Joopa joo. Minulle ne biisit olivat vain jotain, josta nuoren miehen sielu sai kiinni. Ja se vain on sillä lailla, että niin moni asia elämässä saa lopulta käyttövoimansa ihmisten ikiaikaisesta kaipuusta kutea keskenään. Oli sitten kysymys runoudesta tai rockista. Ja se on ihan hyvä niin.  Nykyisin olen Maija Vilkkumaan Satumaa-tangoa lainaillen elänyt niin kauan, että voin tehdä melkein mitä vain. Jos minua huvittaa kuunnella Motörheadia, kuuntelen.

”Normaalioloissa kokemus riippuvuudesta toisista ihmistä on terveellinen kokemus.”

Ja tänään on aika taas nostaa pataässälippu salkoon ja mennä tuulta päin. Vaikka uskon päässeeni toipumisajassani pahimman henkisen notkon paremmalle syrjälle, aivotapahtumani jälkivaikuttaa päässäni siten, että mieli on ajoittain keinussa. Jokin trigger saattaa nykäistä minut arvaamattomasti alakulon alueelle. Eilen se oli se, kun tajusin konkreettisesti, miten monet asiat ovat minulle tällä hetkellä saavuttamattomia yksinkertaisesti sen takia, kun en voi toistaiseksi ajaa autoa. Ja kun asun seutukunnalla, jossa ei ole kattavaa joukkoliikennettä, koska täällä ei ole joukkoja. Normaalioloissa kokemus riippuvuudesta toisista ihmistä on terveellinen kokemus. Minun tämän hetken asemointini ei vain aina suostu näkemään asiaa niin. 

”Huilataan vasta Hammersmithin jälkeen.”

Eli hakkaa Lemmy bassostasi intro ja pistä Philty Animal rumpukalvot väpättämään. Anna Fast Eddie sormiesi lentää ja kitaran ulvoa, niin lähdetään. Saatte olla Jumalan juoksupoikina. Huilataan vasta Hammersmithin jälkeen. 

Kyllä se tästä, marraskuu. Ajan parran, ulkoilutan koiran, tyhjennän tiskikoneen ja lämmitän uunin. Kirjoitan kymmenen riviä rikosnovellia. 

 Mutta jotkin asiat lähtevät vain Motörheadilla.