”JUST THE MINUTE, JEESUS”

- KIRKKOVUOSI SIIVILLÄ

Ensimmäinen adventtisunnuntai eli kirkollinen vuoden aloitus asettui tämän vuoden kalenterissa joulukuun toiselle. Sain lokakuussa hyppysiini Risto Kormilaisen teoksen Runopostilla (Väyläkirjat 2018). Kun sen alaotsikko on Kirkkovuosi runon siivin, ajatuksenani oli lukea kirjan ajankulun tahtiin ja pyhänseutu kerrallaan. En malttanut. Päätin kuljeskella vähän virran syrjässä ja luin kirjan loppuun jo kirkkovuoden vaihdetta odotellessani. Uskon kyllä palaavani Kormilaisen tekstien ääreen vielä monesti. Kirja sopii jo pienen kokonsa puolesta odottelemaan johonkin pöydänkulmalle sen luentaan poimivaa kättä.

Luonnehdin Runopostillaa salakavalan viisaaksi kirjaksi. Sitä voi lukea hartauskirjana, jonka ilmaisu on yleisilmeeltään jotenkin turvallinen ja sovinnaisen rajoja rynkyttämätön. Ja sitten yhtäkkiä jonkin runon yksittäinen lause välähtää kirkkaana ja jää loppupäiväksi rohkaisemaan – tai vaivaamaan. Vähän saman sukuisesti lukija tulee yllätytyksi sillä, että näiden kirkkovuosirunojen kovin latinki on useimmiten juuri siinä, missä ne leikkautuvat keskelle arkea ja elämältä maistuvaa olemista. Oma suosikkini on runon Häähumun autuus (2. sunnuntai loppiaisesta) alku:

 ”Jos häistä loppuu ruoka kesken

 ei auta kuin mennä grillille!”

                              

 (Risto Kormilainen: Runopostilla)

Näennäishauska tokaisu, jossa tosiasiassa mennään syvälle kuin porakaivon tekemisessä. Kauhukirjailija pyrkii saamaan lukijan oivaltamaan, että kreivi Dracula ei asu Transilvaniassa, vaan hänen kotikadullaan. Kormilainen puolestaan haastaa tässä lukijansa oivaltamaan, että Kaanan häät eivät ole Raamatun ajan Israelissa, vaan parasta aikaa meidän kylillä, kenties Ämmänsaaren vaiheilla. Teologiaa voi kirjoittaa näin. Monta kertaa sitä pitää kirjoittaa näin. Ja ei tästä ole pitkäkään ajatuksellinen matka siihen, mitä tunnelmaa tiivistellen näinä aikoina odotamme. Joulukaan ei tapahdu palestiinalaisessa navetassa, vaan meidän kylillä ja meillä. Sen torilta ostetun tai omasta metsästä etsityn kuusen kajossa. Tai vaikka se puuttuisi, niin tapahtuu silti. Ja sitten minussa.

”Runoilija tietää, että ajan kuluessa ja iän karttuessa sanat vähenevät. Sitten niiden tulee loppua.”

Jätän juonipaljastukset vähälle, mutta en malta olla siteeraamatta vielä kirjan loppua. Kormilainen kirjoittaa kirkkovuoden viimeisestä pyhästä,  tuomiosunnuntaista, otsikolla Leivätön pöytä on katettu:

                                           

”Ole sinä Kristus vastaukseni

 suuren tuomioistuimen edessä

       kerran aikojen päättyessä.”

  (Risto Kormilainen: Runopostilla)

Runopostilla sopii päättää näin. Runoilija tietää, että ajan kuluessa ja iän karttuessa sanat vähenevät. Sitten niiden tulee loppua. Kuvailemisen, saati selittämisen aika on ohi. ”Ole sinä Kristus vastaukseni” on nöyrä ja vapauttava rukous. Jos elämä kerran on kasvutehtävä, olkoon kasvu tätä kohti. Hieno päätös kirkkovuosimatkalle runon siivin.

”Minä en ole hiihtänyt vuoden 1983 jälkeen, mutta tuntuu silti kovin tutulta.”

Risto Kormilainen (s. 1955) on eläkkeellä Suomussalmen seurakunnan kirkkoherran virasta. Runopostilla on hänen 44. teoksensa. Havaitsen itseni kirjoittelevaksi nulikaksi – omassa teosluettelossani kun on 7 yksin tekemääni kirjaa, 3 yhteisteosta parin muun tekijän kanssa ja 5 toimittamaani nidettä – ja näistä kaikista 6 on sellaisia, joiden kustantamiseen en ole itse joutunut mitenkään osallistumaan…Tästä huolimatta löydän Kormilaisen kanssa paljon jaettavaa. Vuonna 2012 hän totesi Yleisradion haastattelussa https://yle.fi/uutiset/3-5062977: ”Olen vapaa-aikanani yksinäinen puurtaja. Päivätyössä kirkkoherrana saa ihan tarpeeksi sosiaalisia kontakteja. Muuna aikana teen asioita mieluummin itsekseni, kirjoitan tai hiihdän.”

Minä en ole hiihtänyt vuoden 1983 jälkeen, mutta tuntuu silti kovin tutulta. Samassa haaastattelussa todetaan: ”Kormilaiselle kirjoittaminen on vakava ammattimainen harrastus, jossa voi asioita pohtia useammasta näkökulmasta ja syvällisemmin kuin saarnatessa.” Tutun oloista tämäkin. Ammattimaisuuteen itsekin pyrin, vaikka lanttini kaavin muusta.

Runopostillan lopun myötä kulkeudun omaan tekstiini, joka ilmestyy joulukuussa 2018 – julkistamistilaisuus Kolhon kirjastossa maanantaina 17.12. klo 18 - runoteoksessa Seudut, maat, jossa olen vilppulalaisten runoilijoiden Matti Kivilahti, Marjatta Norojärvi ja Tomi Voronin lyyrisen paatin paarlastina. Kirjoitan erilaisin sanoin, mutta lopulta ehkä hyvinkin samasta kuin Kormilainen Runopostillan viimeisillä riveillä. Oman tekstini arkinen tausta on öinen ajo Vaasasta Mänttään jalkapallo-ottelusta, jonka tuomari oli onnnistunut jonain muuna päivänä varmasti  paremmin kuin tuona lauantaina. Viimeistelin tekstin muutama päivä syyskuussa iskeneen aivoverenvuodon jälkeen. Tuolloin se lähti kasvamaan vimmaiseksi huudoksi Kristuksen puoleen. Rosoisuudessaan sitä kohti, että hän olisi lopussa minun vastaukseni.

Tällä pimeällä matkalla aivovaurioon

55 vuotta äpättinä karjuvat, siinä sinulle!

satumaa,

tää voi olla näin!

ole tyytyväinen pisteeseen ja iloitse siitä,

ettei tämän päivän dumari istu viimeisiä käräjiä

ja niin voi helvetti sinutkin vielä armahdetaan

siihen kaikkeen satumaanpoika!

Joulun odotuksessa. Sanojen vähenemisen toivossa.