ODOTETTAVISSA PITKÄ KEVÄT

”Olen syksyihminen. 

Mutta myös minun pimeyteni tarvitsee valonsa.”

Mennyt syksy oli itselleni ja lähiyhteisölleni raskas. Jouduin könyämään sairasvuoteen pohjalta kohti normaaliarkea ja se matka jatkuu edelleen. Samaan pakettiin änkeytyi suunnittelematta talon lämpöremontti. Se tuli onneksi maaliinsa tammikuun alkupäivinä ja jo jouluna mökki lämpeni niin kuin pitää.

Nyt odotettavissa on pitkä kevät. Olen edelleen harsittavana. Toive, suunnitelma ja tavoite on, että olisin kesällä taas normaalissa kunnossa. Mitä normaali sitten minun kohdallani tarkoittaakaan.

Olen havaitsevinani päivissäni ajoittaista pitkäpiimäistymistä. Pidän sitä hyvänä merkkinä. Kaipuu ammattitöihin alkaa heräillä. Alkuvuoden kalenterini täyttyy kuitenkin yhä harvakseltaan. Muutama päivä sitten olin toimittamassa tutun miehen hautaan siunaamista Tampereen Kalevankankaalla. Seuraavaksi oli vuorossa esiintyminen Mäntän kirjastossa rikosnovellikokoelmani Radan varrella Waterloo (Kustantamo Helmivyö 2018) kanssa. Tätä kirjoittaessani eli tammikuun lopulla seuraava almanakkamerkintä on 5.2.2019 klo 20, jolloin olen veiraana Tamperen teatterin nurkalla kulttuuriravintola Kiven runokaraokeillassa. Luen tekstejä äskettäin julkaisemastani kokoelmasta Vain tuuli tyyntyy yöksi, Runoja pysähtymisen syksyltä (BoD 2019) – ja päästän siitä irti. Kokoelman päättävä runo hyppäsi syliini Tampereen yliopistollisen sairaalan parkkipaikalla joulukuun alussa, kun puhuin puhelimessa kirjailija Timo Malmin kanssa:

Syksyn mentyä

runoilijan on revittävä kirjoituksensa,

katsottava eteenpäin

ollakseen lankeamatta.

Seuraavat ne minua niinkin repaleista miestä.

Elettyä ei voi leikata itsestään, eikä pidä edes yrittää. Mutta eteenpäin kannattaa katsoa.

”Ja piha pitää tänään taas kolata.”

Tampereen runoiltaa varten olen kirjoittanut myös jotain uutta, josta osa on vielä valettavana. Mutta onhan tässä vielä päiviä. Sillä oletuksella, millä elämää on elettävä. Ainakin seuraavan runon kanssa aion Tampereella olla äänessä:

Taivaanrannassa puoli neljän loimotus,

talvisota valon tilasta.

Takana on syksy

jolloin lämpö alkoi nousta maasta

ja aurinko säteili

Vattenfallin laskuttamaa virtaa

ja talvinen katu

yllään tuoksu, kun joku on raapaissut valkean uuniin.

Kuljen runoilijan talon sivuitse.

Mietin lahjakkuutta

tällä hitaalla pätkällä kaupunkia,

rikkautta heissä,

 jotka kulkevat päivän mittaan SPR:n toimistolle

soristen neljäsosa-askelin.

Muutaman talon takaa kiirii kellarista blues.

Lunta on taas luotavaksi 

ja autojen umpijäiset lasit antavat juurta 

huonoille heitoille ilmastonmuutoksesta.

Päätän, että päästyäni kotiin

keitän kahvit ja kirjoitan novellin

”Torpedo kolaa pihan”.

Tähän kykenee vain ihminen.

Krokotiilit eivät pysty tuhoamaan maapalloa, suloiset.

Lumisade syö työni tulokset

ja röyhtäisee ennenkuulumattoman hiljaisuuden.

Olen syksyihminen. Mutta myös minun pimeyteni tarvitsee valonsa. Tulkoon pitkä kevät. Ja piha pitää tänään taas kolata.