OTAN LÄÄKKEENI – TIETOISESTI

”Otat purkin pöydälle ja haet hanasta vettä
– ja hetken päästä mietit, että ehkä otin, ehkä en.”

Viime syyskuisen tällin jäljiltä ilonani on lääke, joka tulee nauttia kolme kertaa päivässä. Haasteellinen homma siis, sillä aamu- ja iltapillerinsä yleensä muistaa, mutta päiväsajan annoksen kietaisemiseen on pitänyt ihan erikseen paneutua. Sinänsä yksinkertainen juttu, mutta kuten jo muinaiset peipohjalaiset tiesivät, simplicity is tough. Uuden opettelulla ja sen muuttumisella rutiiniksi pääsee nimittäin  kiinni seuraavaan problematiikkaan: matka aikeesta sen toteutukseen on lyhyt ja samalla pitkä. Otat purkin pöydälle ja haet hanasta vettä – ja hetken päästä mietit, että ehkä otin, ehkä en. Tuhannen toiston tie vie siihen, että on koitettava toimia tietoisesti.

Tämä tietoisesti-juttu on tietysti huumoria – ja sellaisena  hirvittävän totta niin kuin huumori ruukaa olla. Termi sai alkunsa siitä, kun elämänkumppanini totesi minun ties monennenko kerran kuluvalla viikolla miettivän, että heitinkö sen lääkkeen helttaani. ”Seuraavalla kerralla otat sen kyllä vähän tietoisemmin!” Tampereen likka huudahti.  Niinpä monesti sanonkin purkille käydessäni, että on aika ottaa tietoisesti lääke. Vitsi mikä vitsi, mutta toimii kuin kiskobussin klosetti. Sen lisäksi, että pillerin muistaa ottaa ja ottaneensa, termin viljeleminen tuottaa aika ajoin lisäarvoa itsessään hyödyllisen liikunnan muodossa. Se nimittäin johtaa välillä siihen, että joudun kumppanini takaa-ajamaksi, kun virnuiluni uhkaa tulla maksetuksi takaisin paidan alle ujutettuina pakkasilman viilentäminä käsinä tai herhiömäisenä kylkiluiden työstämisenä kutitustarkoituksin.

”Olisiko uuden tabletin aika?”

Välillä vetoapua muistamiseen tulee muualtakin. Pari päivää sitten sähköpostiini kilahti teleoperaattori Elisan viesti: ”Olisiko uuden tabletin aika?” Kaiken ne sielläkin tietävät…

Ajattelen lämmöllä niitä ihmisiä, jotka joutuvat vetämään päivän mittaan tähtitieteellisen määrän pillereitä. Dosetti tietysti auttaa asiassa, mutta silti. Minulle riittää askaretta jo tässä yhdessä päiväkahvin painikkeessa. Iso juttuhan on toki useimmiten syy, miksi on itseään lääkittävä, ei lääkkeitten ottaminen sinänsä.

”Paikka paikoin ei naurattanut yhtään, mutta lätkimällä pöytään mustan huumorin kortteja pidin päätäni pinnalla.”

Elämä on vakavasti otettava juttu. Vaivansa ja sairautensa joutuu useimmiten ottamaan vakavasti ja todesta.  Juuri siksi huumori on yksi elämän hyvä lahja. Sehän on pohjimmiltaan ihan muuta kuin vitsailua. Se on pyrkimystä käsitellä vaikeita ja jopa sietämättömiä asiantiloja niin, että niitten kanssa pärjää.

Hiljattain julkaisemassani runokokoelmassa Vain tuuli tyyntyy yöksi (BoD 2019) suodatan runon puhujan kautta viime syksyn kokemuksiani potilaana ja kuntoutujana. Paikka paikoin ei naurattanut yhtään, mutta lätkimällä pöytään mustan huumorin kortteja pidin päätäni pinnalla. Ohessa tekstinäyte kirjasta, jonka saat halutessasi esimerkiksi e-kirjana BoD:n omasta kaupasta tai Google Playsta.

Läpivalaistu mies

kuvattu

kirjattu

tunnusluvut ja puristusvoima

molemmista käsistä.

Puntariin minua ei ripusteta.

Ehkä niskastani ei löytynyt

koukulle sopivaa poimua.

Hämmästelen edelleen, että ne eivät tosiaan kertaakaan punninneet minua… ehkä epikriisiin kirjattiin vain väljästi, että mennyt läskiksi. Yhtä kaikki, kohta on taas aika ottaa lääke. Tietoisesti.