NAMIMAANANTAI

Helmikuu on henkitoreissaan. Valo valtaa alaa. Päivitetyn kansanviisauden mukaan kesää kynttelistä. Viikko aukeaa arkisesti. Iltapäivällä menen auton kanssa pajalle, mutta muuten toipilaan elämässä ei ole kiire mihinkään. Kunhan tässä paappana elelen. Ihan namimaanantai.

Karkkipäivää en kylläkään pidä. Viikonloppuna ostin säkillisen irtokarkkeja ja niitä on hyvänlaisesti jäljellä. Nappailemisen tahti on ollut harva. Saa pysyä sellaisena.

”Namimaanantai vahvistaa tänäänkin kokemusta, että 55 vuotta on hyvä ikä.”

Elämän ennen ja jälkeen –tapahtumilla on vaikutuksensa. Mietin juuri viikonvaihteessa, että en ole reiluun viiteen kuukauteen syönyt yhtään pussillista perunalastuja tai heittänyt helttaani ainuttakaan grillimakkaraa. Kasvissyöjäksi en ole ryhtynyt, mutta aika monta lihapläjäystä on tänä talvena vaihtunut kasvistavaraksi. Oluttölkit ovat jääneet sihauttamatta.

En ole koskaan ollut kummoinenkaan lähetyssaarnaaja missään asiassa. Uskottelen itselleni, ettei touhuamiseni vaikuta sauhuamiselta. No, tässä kohdin pitää ehkä rajata Tampereen Pallo-Veikot tarkastelun ulkopuolelle. Sääntö vaatii vahvistuksekseen poikkeuksen.

En hehkuta painon putoamisella tai kuvittele pelastavani tätä tai mitään muutakaan planeettaa syömällä aikaisempaa enemmän kasviksia – en ainakaan yksinäni. En ryhdy paheksumaan kenenkään alkoholinkäyttöä. En ole itse tokikaan ollut aikaisemminkaan mikään yltiökallistelija, lähinnä olen ollut suuntautunut saunoessa kaljoitteluun ja vastaavaan pikkutekemiseen. Totesin vain syyskuussa aivojeni mentyä solmuun, että en taida kaivata päähäni tästä lähtien minkään valtakunnan sumutteita. Ei siinä sen kummemmasta ole kysymys. Säästyneet rahat kuluvat johonkin muuhun, eivät ne pinoksi jää.

”Kyllähän se siinä lukee ihan selvästi.”

Namimaanantai vahvistaa tänäänkin kokemusta, että 55 vuotta on hyvä ikä. Se on sitä moneen asiaan ja ennen kaikkea itsestään huolehtimiseen. Itsensä arvostamiseen. Yksinkertaisesti itsensä rakastamiseen niin kuin jo Raamatussa ihmistä opastetaan (Matt. 22: 34-40):  

”Kun fariseukset kuulivat, että Jeesus oli tukkinut saddukeuksilta suun, he kokoontuivat neuvonpitoon. ³⁵Sitten yksi heistä, joka oli lainopettaja, kysyi Jeesukselta pannakseen hänet koetukselle: ”Opettaja, mikä on lain suurin käsky?" ³Jeesus vastasi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat.”

 Kyllähän se siinä lukee ihan selvästi. Eivätkä teologia tai elämän hengelliset aspektit ole tämän korkealentoisempia. Arkista asiaa. Ja itsensä rakastamiseen pätee lopulta perusperiaate, joka on ohittamaton myös puhuttaessa lähimmäisenrakkaudesta. Siinä on kyse teoista ja tekemisestä, ei tyhjän puhumisesta. Se on vähän kuin kirjoittaminen. Jos huokailen, että pitäisi kirjoittaa kirja, minun kannattaa luopua ajatuksesta ja sen sijaan ruveta kirjoittamaan. Jos mielessäni pyörii, että pitäisi virittää tottumuksiaan uudelleen, ajatus kannattaa panna käytäntöön. Hyvällä mielellä ja isoa kuvaa katsellen.