INTROVERTTI PUTKESSA

”Asiallista, selkeää ja ystävällistä."

Kävin yliopistosairaalassa viettämässä Kraftwerk-päivää. Toisin sanoen lojumassa magneettikuvausputkessa, kun hernettäni dokumentoitiin. Jalkapallokauden lähestyessä on turvallista, että taskussa on kausikortti pääkatsomoon.

Jollakin merkillisellä tavalla koen magneettikuvauksessa olemisen mukavana. Välillä mietin, tällaistako on sodan etulinjassa – ja sitten taas mieleen tulee saksalainen 70-luvun elektronimusiikki. Itseni kaltainen introvertti ei kaipaa tarjolla olevia radiokanavia korviinsa kuvauksen ajaksi. Omien ajatusten kanssa jytää ihan tarpeeksi.

”En voi virittää tutkimuskäyntini vaiheille minkäänlaista kansanradiota. Julkinen terveydenhoito ei toiminut tehottomasti, eivätkä ajat olleet myöhässä.”

Kuvausta varten minusta piti poistaa kaikenlaiset metalliset lisäkkeet. Minun kahdallani se tarkoitti glukoosisensoria, kelloa ja ”käsirautaa” eli kantamani sairauden hopeista tunnusta, joka killuu ranteessani yöt ja päivät. Se on siinä siltä varalta, jos joudun onnettomuuteen tai muuten tilaan, jossa en voi ilmaista itseäni – jotta saisin sellaisessa tilanteessa asianmukaista apua.

En voi virittää tutkimuskäyntini vaiheille minkäänlaista kansanradiota. Julkinen terveydenhoito ei toiminut tehottomasti, eivätkä ajat olleet myöhässä. Saamani palvelu oli kautta linjan asiallista, selkeää ja ystävällistä. Ei kai enempää voi toivoa?

”Pieni arkinen lukon naksautus ja se oli siinä.”

Mutta palataan tuohon käsirautaani. Ihmisen hienomotoriikka yleensä ja meikäläisen erityisesti on sen sorttista, että jo mainitun rannekkeen  irrottaminen, saati kiinnittäminen takaisin omin konstein panee hikoilemaan. Niin tälläkin kertaa. Niinpä putkesta päästyäni ja saatuani omat rytkyni niskaani hiipparoin hoitajan luo ja esitin kainon pyynnön, voisinko vaivata häntä kiinnittämään rannekkeeni.

”Sinä olit meidän viimeinen potilas tänään. Minä ehdin hyvin laittaa sen”, tämä vastasi. Ja lisäsi sitten iloisesti: ”Me päästään kanssa nyt kotiin.” Ja huolehti vielä sitten, että tiedän, minne päin minun pitää kääntyä sairaalan aulatiloihin vieville käytävälle.

Pieni arkinen lukon naksautus ja se oli siinä. Kirsikka kaakussa. Harvoin muistan lähteneeni hyväntuulisempana lääketieteellisestä tutkimuksesta.

Tämä pieni kohtaaminen jäi elämään ajatuksiini ajellessani hämärtyneessä illassa kotiin ylävesille. Organisaatioilla on strategiansa ja tavoitteensa, palveluita koitetaan tänä päivänä paketoida yleensä suhteellisen järkevään formuun. Perusasiat ovat yllättävän samoja, oli kyseessä sairaanhoitopiiri, seurakuntayhtymä tai jokin kaupallinen taho.

”Lopputulos kuntoutti kuntoutujaa.”

Ohittamaton seikka on asiakkaan - tai potilaan, mikä itse ihan mielelläni olen hakiessani hoitoa tai ollessani siihen liittyvissä tutkimuksissa – luona tehtävä työ. Tuona torstai-iltana hyvin paljon siitä, mitä sairaanhoitopiirin pyrkimyksenä on, tuli todeksi niiden parin työntekijän toimissa, jotka häärivät minun parissani. Ja tässä nuoressa hoitajassa, joka naksautti rannekkeeni lukon paikalleen. Näiden kohtaamisten kieli on se, joka kuuluu usein paljon kovempana kuin mitkään työryhmämietinnöt. Samoin kuin on aika lailla sama, mitä kirkolliskokous säätää, jos kaste- tai vihkipappi käyttäytyy tylysti. Näin se vain niin kovin usein menee. Kuva on totta kai monitahoinen ja ylärakenteita tarvitaan siinä kuin ruohonjuurtakin. Mutta kuten eräs kokenut ylihoitaja kerran asian kiteytti: ”Me kannamme paljon jalkojemme päällä.”

Mutta muistan lämmöllä näitä tutkimustani hoidellutta paria ihmistä. He olivat varmasti työpäivänsä lopuilla paljojen ihmiskontaktien kuormittamia niin kuin itse olen monesti ollut omassa työssäni. Mutta heidän kohdallaan toteutuivat nämä kolme: meininki oli asiallista, selkeää ja ystävällistä.  Lopputulos kuntoutti kuntoutujaa.