PASILAN MIES PALAA

”Joskus voi antaa mennä ja todeta, että kyllä tämä vielä tarvittaessa lähtee kuin töppä kuulosta.”

Aurinko kiusaa. On maaliskuu ja kävelen ankeaa ränniä Pasilan asemalta radan itäpuoliseen derkkumaisemaan. Olen lähtenyt Akava-taloon lounaalle. Siinä on toinen puoli totta – matkani yksi tarkoitus on tavata muutamia tuttaviani, mutta virallinen syy toki on ammattiliittoni hallituksen kokous. Olen vielä tämän vuoden sen työskentelyssä mukana. Sitten kauteni tulevat täyteen ja viitisentoista vuotta kestänyt olemiseni ammattiyhdistysjyränä on maalissa. Saa ollakin. Kaikkinaisen hallinnoinnin lisäksi siihen on kuulunut aika monta auringonkiertoa luottamusmiestehtäviä. Niissä minusta on luultavasti ollut liittomme jäsenille enemmän hyötyä kuin valtuusto- ja hallitushääräämisessäni. Jotain ajasta jää käteen – Akavan viime keväänä myöntämä hopeinen ansiomerkki, joka on kuulemma myönnetty minulle "tunnustuksena ja kiitoksena akavalaisille, Akava-yhteisölle ja yhteiskunnalle tekemästänne vastuullisesta ja rakentavasta työstä."

Niin. Sanat ovat tietysti sitä tuubaa, jota mahtuu maailmaan, mutta jotenkin ne lämmittävät. Ja luultavasti kyseessä on myös ainoa jollain tavalla työperäinen meriittilätkä, jonka tulen saamaan. Ja hyvä niin. Ei ihan rehellisesti ja oikeasti kauheasti kiinnosta. Olen saattanut joskus tavat ihmisen, joka on sairas- tai kuolinvuoteellaan trossannut sillä, mitä on saavuttanut työssään, mutta en tällaista tapaamista muista. Kyllä puheena ovat ennemmin olleet lastenlapset, kesämökin pelargoniat tai jokin muu oikeasti merkittävä. Monesti myös elämän kolhut, jotka ovat jääneet kivuliaina ihon alle.

Pasilan mies 11.9.2018 

Joka tapauksessa on maaliskuinen päivä ja Pasilan mies on palannut. Edellinen käyntini Pasilan kirjaston naapurissa tapahtui 11.9.2018. Samalla viikolla tuli sitten sairaalareissu ja sitä seurannut Tuonenlehvän aika ja pitkä, pitkä sairausloma.  Mutta nyt olen taas täällä. Syön hyvin – pääruuaksi riistakäristystä ja jälkiruuaksi jotain omena-kanelisysteemiä  kahvin kera. Keskustelemme liittomme apulasitoiminnanjohtajan kanssa ikuisuuskysymyksestä – lievästi takkuisesti koostuneen ja kaikenlaisin vastoinkäymisin kivettyä tietä kohti ilmestymistään tarponeen pappismatrikkelin mahdollisesta valmistumisesta vihdoin. Vielä tätä kirjoittaessani uskoni joulupukkiin on vankemmissa kantimissa kuin luottamukseni siihen, että mainittu ammattikuntani juorukalenteri joskus on hyppysissäni – vaikka huhutaan kyllä sen lähteneen  nyt painoon. Mutta onhan se sitten upea hyllyssä ja toki minäkin olen siihen tietojani antanut. Tarjoaahan tällainen julkaisu yhden  mahdollisuuden tehdä sitä, mitä ihminen muutenkin tekee koko elämänsä eli kertoa omaa tarinaansa taas kerran. Ja siinä muodossa kuin haluaa sen kanssaihmisilleen esittää.

Lusin varsinaisen kokouksen kaikella kunnialla ja käytän peräti puheenvuoronkin. Kaiken päälle minut valitaan tarkistamaan pöytäkirja, joten on oltava vähintään pinnallisesti hereillä loppuun asti. Lisäksi sihteeri tarvitsee puumerkkini johonkin vuodentakaiseen dokumenttiin, jota en ole ollut syksyllä allekirjoittamassa. Vetäisen nimeni – sikäli on sama, mitä pahviin on kirjattu, kun en voi tuon aikaisia oikeasti kovin tarkasti muistaa. On ollut tässä välillä muuta.

Kipuan takaisin ylävesille. Joutilaana ihmisenä kuljen tänään Tampereen ja Helsingin välin mennen tulle bussilla ja säästän näin pari kymppöstä firman rahoja.  Tampereelta Vilppulaan kolkuttavassa kiskobussissa tapahtuu sitten se ihme, että matkaliput tarkistetaan. Koko talven olisinkin voinut ajella väliä pummilla. Matkustusasiakirjansa joutuu näyttämään sen verran harvoin, että laskennallisesti narahtamisesta seuraava 80 euron tarkastusmaksu saisi joskus kolahtaakin kohdalle ja silti jäisi vielä voitolle. Se nyt vain ei mene niin. Luonnollisestikin maksaisin matkani, vaikka tikettejä ei tarkistettaisi koskaan. Rehellisyyden ei pitäisi koskaan olla taloudellinen kysymys. Ja nythän matkaan ammattiliiton nimiin…

”Pasilan miehellä on hyvä olla.”

Jossain vaiheessa matkaa puhelin soi. Tyttäreni. Ensimmäinen ajatus on, että hänen poikansa on pudonnut kattilaan tai kohdalle on sattunut jotakin muuta sydämen syrjälleen kampeavaa. Mutta ei – lapseni kertoo koittavansa opetella, että minulle voi soittaa muulloinkin kuin hädän hetkellä. Kysellä vain kuulumisia.

Elämän tälleistä versoo joskus myös myönteisiä asioita elämän arkitasoon. Kun isän elämä on näyttäytynyt taakse jääneenä syksynä hauraana, se on vaikuttanut myös tyttären päässä.

Pasilan miehellä on hyvä olla.

”Pasilan mies saattaa palata vielä muutaman kerran ennen kuin kirjaa erkanemisensa voitoksi.”

Kotona vaimo kysyy, millainen päiväni oli. Heittäydyn hitusen ironiseksi: kaiketi hyvin, kun olen löytänyt takaisin sinne, mistä lähdin. En myöskään päätynyt harhailemaan Turkuun tai Tampereen ratikkatyömaalle. Sanailussani on siinäkin tietty siipale totuutta. En tokikaan  pelännyt lähtiessäni, miten selviän maailmalla. Mutta jonkin verran minua ärsyttää se, kun huomaan edelleen pistäväni merkille sellaisia asioita kuin että osasin kääntyä oikealta kulmalta Itä-Pasilassa ja suunnistaa johdonmukaisesti Kampin matkakeskuksen halki saksalaiskaupan kautta kaukoliikenteen laitureille. Tai että jaksoin seurata kokouksen kulun hyvällä intensiteetillä puhumatta tiettävästi herneeseeni läpiä.  Tai ehkä toiset vain eivät kehdanneet sanoa…sen verran lujasti päähäni taottiin syksyllä, että kaikenlaista saattaa olla, vaikka en itse sitä huomaa, että siitä kestää aikansa oppia pois. Ja ehkä siinä on jotakin samaa kuin kävelemisessä polvileikkauksen jälkeen: piti oppia luottamaan siihen, että viiltävä kipu ei iskekään salakavalasti ja varoittamatta, vaan kyllä se jalka pelaa - on pelannut jo karvaa vaille kaksikymmentä vuotta. Ja että elämä on joskus ajelemista vanhalla Audillani. Mittarissa on kilometrejä, mutta aina ei tarvitse hissutella ja hillitä pellin alla majailevia hevoja. Joskus voi antaa mennä ja todeta, että kyllä tämä vielä tarvittaessa lähtee kuin töppä kuulosta.

Prenikka 2.5.2018

Pasilan mies saattaa palata vielä muutaman kerran ennen kuin kirjaa erkanemisensa voitoksi. Mutta niin kuin Tuula Amberla 1980-luvulla lauloi: kokoukset sujuvat hyvin myös ilman minua.