PAARLAHDEN LEVEYDELTÄ, SIUNATTU

Mietin sunnuntaiaamuna panevani tämän blogini tauolle. Takana on reilut viisi vuotta pari tekstiä kuukaudessa. Alkuun taisin kirjoittaa vähän useamminkin.  Että sen puolesta. Mutta sitten ajattelin, että kaveria ei jätetä.

Kun sain syyskuun 2018 puolivälissä aivoverenvuodon – niin kuin siinä nyt olisi ollut jotakin saamista – sen kuun tekstit olivat kirjoittamatta. Totesin tuolloin, että saavat ollakin. Elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Ehkä oli ja on edelleen, mutta asetelma osoittautuu ehkä monisyisemmäksi kuin äkkiä kuvittelisi.

”Panin itseni sinnillä töihin”

Olin syyskuun lopussa ensimmäisellä kotilomallani Tuonenlehvän kuntoutuskeskuksesta. Panin itseni sinnillä töihin ja kirjoitin syyskuun tekstit 29. ja 30.9. Uskoakseni jälki oli  kelvollista.  Oikoluetutin ne varmuuden vuoksi tyttärelläni ennen julkaisemista, sen verran epävarmuutta puserossani asui  tuossa vaiheessa. Samaisessa viikonvaihteessa aloitin myös tietoisen ”kuntoutumiskuvien” ottamisen ja niiden kanssa puuhailun tietokoneen ääressä. Olihan nimenomaan visuaalinen hahmotus ottanut tällissäni siipeensä.

Siitä se lähti. Seuraavalla viikolla kirjoitin Tuonenlehvässä ensimmäisen tällin jälkeisen runoni. Ja ystävän vinkki: jos joudut (toivon sydämestäni, että et) tilanteeseen, älä näytä runojasi neuropsykologille tai puheterapeutille – kokemukseni mukaan heitä kiinnostaa lähinnä, käytätkö kokonaisia lauseita ja muu sellainen, millä ei ole juurikaan tekemistä lyriikan tai luovan kirjoittamisen kanssa. Minäkin tein kotilomalta kuntoutuskeskukseen palattuani harjoituksen, jossa katsottiin, osaanko selittää kirjoittamalla, mikä on varpunen.

”Paarlahden leveydeltä on ollut 

siunattu ruoska.”

Ja niin olen kirjoittanut. Tehnyt blogitekstejä, facebookpäivityksiä, runokokolman Vain tuuli tyyntyy yöksi ja rakentanut projektia Vanha 55, jota varten olen tehnyt uutta ja editoinut vanhaa. Luultavasti olen välillä kirjoittanut  todistaakseni itselleni olevani olemassa ja tarttunut sanoihin niin kuin veden varaan joutunut kortteenpätkiin. Ajoittain olen pitänyt yksinkertaisesti hauskaa ja kaiken aikaa itseäni tolkuissa siinä perustuksiltaan heiluvassa talossa, johon jouduin sairastumiseni myötä asettumaan. Menneinä kuukausina Paarlahden leveydeltä on ollut siunattu ruoska. Kukaan ei ole velvoittanut minua kahteen tekstiin kuukaudessa, mutta itse asettamansa tavoitteen pitää kernaasti. 

Kirjoittajalle on tärkeää, että kone pysyy käynnissä. Kokemukseni mukaan tekstiä syntyy sitä helpommin, mitä enemmän sitä tuottaa. Ja kun tietokoneaikana ei tarvitse tehdä edes sitä, mikä oli yksi oleellisista tekemisen vaiheista menneinä aikoina eli rypistää kelvottomia tekeleitään paperikoriin. Sen kun pyyhkii sanat ruudulta ja kirjoittaa tilalle parempia. Kirjoittaminen on kaiken lisäksi loistavaa aivojumppaa ja sellaisena paljon enemmän kuin sitä, että menevätkö sijamuodot oikein ja tavut kohdalleen. Aivoverenvuotoni ei vienyt minulta sanoja – nuo vanhat ystäväni eivät jättäneet minua. Tässä kohdin kliseisellä ilmaisulla Luojan kiitos on syvä merkitys.

"Kansikuvaakin jo katselen välipäissä."

Vanha 55 valmistuu toivottavasti viimeistään alkusyksyksi – jo sen takia, ettei sen nimeä tarvitse vaihtaa seuraavan syntymäpäivän painaessa päälle lokakuussa. Tänään on työn alla siihen luku Tampere on punainen. Kansikuvaakin jo katselen välipäissä. Siihen omissa ajatuksissani liittyvistä merkityksistä kerron myöhemmin lisää – mitä luultavimmin myös punaisesta Tampereesta. Ja jatkan tämän blogin parissa. Siunattu kaveri.