SE ON TÄÄLLÄ TÄNÄÄN
”Eikös tuo ole vähän menneen talven lumia?”
Hiljaisen viikon maanantain ahtisaarnan jälkeen poljen
postiin ja noudan ammattiliittoni lähettämän paketin. Se on täällä tänään –
Pappismatrikkeli 2018! Kun kirjan ilmestymisajankohta on keväällä 2019,
miettiväinen lukija voi päätellä, että tämän synnytys ei ole ollut aivan
kivuton.
”Eikös tuo ole vähän menneen talven lumia?” vaimoni kysyy
nähdessään kirjan ruokahuoneemme pöydällä. Kyllähän hän on tietyllä tavalla
oikeassa. Saattaa olla, että nyt julkaistu matrikkeli on lajinsa viimeisiä. Jo siksi, että se joukko kasvaa, joka ei halua antaa tietojaan tällaisiin yhteyksiin. He
kertovat elämästään muualla. Kun matrikkeliasiaa aikoinaan käsiteltiin
liittomme hallintoelimissä todettiin, että pappina ei voi olla salaa – sen tiedon
esille panemista ei oikein voi kieltää. Paljon muuta voi ja hyvä, että voi.
”Kaikki yritämme tietysti vaikuttaa fiksuilta.”
En löydä itsestäni mitään suurta paloa ahmia tietoja
kollegoista. En lue yli tuhatsivuista opusta pikkutunneille. Mutta varmasti on mukava ajan mittaan ja pikku hiljaa lueskella tutuista ihmisistä, erityisesti millaisia harrastuksia he ovat kertoneet
itsellään olevan. Kaikki yritämme tietysti vaikuttaa fiksuilta. Minäkin
antamillani tiedoilla. Ja lopultahan kysymys on siitä, että ihminen kertoo
uudestaan ja uudestaan oman elämänsä tarinaa. Matrikkelissa sen voi tehdä siinä
muodossa kuin sen haluaa esittää. Ei kukaan ole sinne pahimpia tyrimisiään
kirjannut. Ja onhan se upea hyllyssä.
”Joukkuepelien observointi, henkinen partisaanitoiminta,
kirjoitukset ja ajoittainen mitäänsanomattomuus.
Kehitys näyttää pysähtyneen.”
Käyn läpi omat tietoni, vaikka olen toki ne aika monta kertaa
tarkistanut kirjahankkeen aikana. En löydä sen kummempia virheitä. Julkaisemani
teoksetkin ovat kirjautuneet oikein. Hymähdän – kai minä kuitenkin olisin
pohjimmiltani halunnut kirjailijaksi. En vain halunnut tarpeeksi.
Harrastuksikseni olen listannut samat kuin edellisessä, vuonna 2010
julkaistussa teologimatrikkelissa.
Joukkuepelien observointi, henkinen partisaanitoiminta, kirjoitukset ja
ajoittainen mitäänsanomattomuus. Kehitys näyttää pysähtyneen.
”Siinähän olemme kuin junttilan seinässä samalla sivulla ja
peräkkäin arkkipiispa emeritus Jukka Paarman kanssa. Olimme aikoinamme
peräkkäin jo Varsinais-Suomen puhelinluettelossa.”
Aakkosjärjestys on armollisen arvottamaton. Siinähän olemme
kuin junttilan seinässä samalla sivulla ja peräkkäin arkkipiispa emeritus Jukka Paarman kanssa. Olimme aikoinamme
peräkkäin jo Varsinais-Suomen puhelinluettelossa. Minä olin siihen aikaan
Maskun seurakunnan apupappi ja Paarma kontrahtirovastina Turussa.
”Paarma lätkäisi tilalle saksankielisen. Sen lukeminen luisti
minun venäjän taidollani huonosti.”
Arkkipiispa Paarman kuva matrikkelin lehdellä palauttaa
mieleen mukavan muiston keväältä 1990. Suoritin tuolloin pari vuotta aiemmin
valmistuneen nuoren papin innolla vakinaisiin virkoihin edellytettävää
pastoraalitutkintoa. Tuomiorovasti tenttasi siihen kuuluvan luterilaisten
tunnustuskirjojen osion. Asiakirjoissa sanottiin, että tutkintoon ei voinut
sisällyttää teoksia, jotka oli suorittanut jo yliopistossa. Niinpä otin yhteyttä Paarmaan saatuani häneltä listan kirjoista, jotka hän osoitti
luettavakseni. Kerroin rehellisesti tenttineeni aikoinani siinä mainitun
suomenkielisen teoksen. Paarma lätkäisi tilalle saksankielisen. Sen lukeminen
luisti minun venäjän taidollani huonosti. Jätin hikoilematta opuksen vähemmälle
ja järkeilin, että kun luen varsinaiset Tunnustuskirjat huolella, selviän.
”Uskon, että hän kysymätttömyydellään palkitsi tuossa kohdin
rehellisyyttäni. Pidin siitä alkaen Paarmaa rehtinä miehenä.”
Saavuin määrättynä päivänä tenttiin Turun seurakuntayhtymän
Eerikinkadun Vatikaaniin – virkavaatteissa, niin kuin protokolla ohjeisti.
Silmäillessäni saamiani kysymyksiä tein havainnoin, että kaikista muista
teoksista oli kysymys, mutta ei tuosta edellä mainitusta saksankielisestä
selitysteoksesta. En tietenkään kysynyt asiasta Paarmalta, mutta ajattelen,
että kysymyksessä ei ollut lipsahdus. Kokenut kirkonmies kyllä tunnisti tässä
nuoremman virkaveljen vilpittömyyden – eihän hän olisi yliopistossa tenttimiäni
kirjoja mistään tarkistanut. Uskon, että hän kysymätttömyydellään palkitsi
tuossa kohdin rehellisyyttäni. Pidin siitä alkaen Paarmaa rehtinä
miehenä.
”Istuin runsaat kaksi tuntia ryyppyporukan kanssa puistossa.”
Tarina jatkuu vielä sillä tavalla, että lähdin tentin jälkeen
palauttamaan muutaman teoksen Turun arkkihiippakunnan tuomiokapitulin
kirjastoon. Tuomiokirkkopuistossa havahduin sivulta kuuluvaan huikkaukseen: ”Hei
pastori, tulkaa tänne!” Paikallinen päihderemmi oli majoittunut viheralueelle.
Sanoin, että minun täytyy viedä pari kirjaa tuomioklubiin, mutta tulen sitten.
Tein niin. Istuin
runsaat kaksi tuntia ryyppyporukan kanssa puistossa. Puhuimme asiaa. Osan
keskusteluista muistan vieläkin, mutta en tietenkään kerro niistä tässä. Ja erityisen hauska oli seurata ohikulkevien ihmisten reaktioita, kun he
tunnistivat pastorin puistomiesten porukassa.
”Ei siis pelkästään mennen talven lumia.”
Monta muutakin muistoa nousee taatusti mieleen, kun lueskelen
matrikkelia. Onhan siinä mukana oleva ihmisjoukko ollut monin osin oleellinen osa elämääni.
Kollegoja, hyviä virkatovereita. Ja kirja itsessään on jo nyt osoittanut
hyödyllisyytensä: vaimoni käytti sitä tänä aamuna tukena ipadilleen lukiessaan kahvipöydässä
digilehteä. Ei siis pelkästään mennen talven lumia.
Kommentit
Lähetä kommentti