KOIKKARISTA VÄHÄSEN 

”Reilu ja sopivasti elämän rosoiseksi muovaama."

”Nykyään se ei olisi kaupankäynnin hidaste, vaan  este.”

Pyörähdin vapunaattona pääasioissani Tampereella ja poikkesin siinä sivussa erääseen keskustan antikvariaattiin. Tarkoituksenani oli lähinnä ostaa kotiinviemisiksi  Tampereen likalle muutama Tex Willer –albumi – joita liikkeestä löysinkin – mutta mukaani tarttui myös näyteikkunalta bongaamani Koivistonkylän eli Koikkarin kaupunginosakirja Koivistontien varrelta, joka on ilmestynyt vuonna 2000 Essi Maria Lammin ja Jarmo Lehtisen toimittamana mainiossa Tampereen kaupunginosakirjojen sarjassa.

Alun sitaatti ei liity Koikkariin, vaan siihen edelleen hengissä sinnittelevään oletustilaan, että antikvariaatissa varmaan pitää suorittaa ostosten hinta käteisellä. Minunkin piti erikseen varmistaa käytössä olevat maksutavat. Kortti toki kelpasi liikkeessä. Ja totta myyjä puhui: ostokseni maksoivat 42 euroa, joten niitä ei olisi saanut irti lompakossani olleilla seteleille.

”Lapsuuden merkittäviin paikkoihin kuului myös Koikkarin sivukirjasto, jossa piti vahtia silmälasipäinen rouva.”

Koivistontien varrelta osoittautui mukavaksi vappuaattolukemistoksi. En ole itse koskaan asunut varsinaisessa Koikkarissa, vaan olen kotoisin sen liepeiltä (lue: perämetsästä), mutta olen käynyt siellä kuusi vuotta koulua, pelannut jalkapalloa TPV:n kaupunginosajoukkueessa, ostanut aikoinaan ensimmäiset tupakkani sikäläiseltä kioskilta (jännittäen, näyttäisinkö myyjästä 16-vuotiaalta, minkä ikäiset siihen aikaan saivat syöpäkääryleitä ostaa) ja uskaltautunut ensimmäisiä kertoja viinakauppaan – siihen legendaariseen Tokaan, maan ensimmäiseen itsepalvelualkoon, jonka kutsumanimi tuli siitä, että se sijaitsi Eka-marketin kiinteistössä. Ja sijaitsee samoilla kohdin edelleen Prisman kylkiäisenä. Lapsuuden merkittäviin paikkoihin kuului myös Koikkarin sivukirjasto, jossa piti vahtia silmälasipäinen rouva. Minulla oli kortti numero 6337, sellainen keltainen, mihin lyötiin vuosileimat alareunaan. Kun sain ensimmäisen kerran äänestää vuoden 1982 presidentinvaaleissa, uurnalla käynti tapahtui sekin Koikkarissa. Koikkarissa äänestin muuten myös vuoden 2018 presidentinvaaleissa – en koululla niin kuin ensimmäisellä kerralla, vaan Prisman aulaan pystytetyssä ennakkoäänestyspisteessä. Paljon muitakin muistoja pystyn liittämään Koikkariin.  Kaikkia en kerro.

”Koikkari, Kauppahalli, Koovee ja Raipe – ollaan tamperelaisuuden ytimessä.”

Koivistontien varrelta kertoo myös sen, että entinen jääkiekkoilija Raipe Helminen on neljännen polven koikkarilainen. Ilves-ikonina tunnettu Raipe aloitti peliuransa Kooveen junioreissa - porukassa, johon minuakin kysyttiin puolustajaksi. Pelaisikohan Dynamo edelleen liigaa, jos olisin mennyt… Siellähän se Raipe edelleen, Koikkarissa. Hänen äidillään oli myymälä Kauppahallissa. Koikkari, Kauppahalli, Koovee ja Raipe – ollaan tamperelaisuuden ytimessä.

Urbaaneihin aatoksiin ei välttämättä kytkeydy monen polven kaupungiosalaisuus. Kyllähän sitä edelleen on paikoitellen. Omilla lapsuuskonnuillani väki on vaihtunut varsin tehokkaasti, mutta  kotitaloni naapurustosta taitaa löytyä hitunen toisen polven maanomistajuutta. Ilmiö on varmasti myös tämän päivän Koikkarissa varsin harvinainen. Kun mietin Koikkaria ja sen ihmisiä, yhdeksi tämän päivän peruskoikkarilaisena mieleeni nousee ”Ispe”, Tampereen eteläisen seurakunnan pastori ja poliisipappi Ismo Kunnas, ystäväni siitä lähtien, kun tulin tammikuussa 1971 Koiviston koulun eli känsälän ensimmäiselle luokalle.  Ispe on syntyjään Taatalasta ja asuu ja teettää remontteja nykyään vain parin kilometrin päässä lapsuuskodistaan. Ja käy Lahdesjärvellä eli Lateksella uimassa niin kuin lapsenakin. Koikkarin mies ja paljon niin kuin Koikkari itse.  Reilu ja sopivasti elämän rosoiseksi muovaama.

”Välillä meno on ollut absurdiakin, mutta kaiken yllä paistaa lopulta aurinko tai vähintäänkin kumottaa kuu.”

On seutuja ja maita, joilta voit lähteä, mutta jotka eivät lähde sinusta. Ja hyvä niin. Koikkari on jättänyt minuunkin muistonsa ja jälkensä. Välillä meno on ollut absurdiakin, mutta kaiken yllä paistaa lopulta aurinko tai vähintäänkin kumottaa kuu. Vuonna 2017 kirjasin yhden sieltä pöljimmästä päästä olevan koikkarimuiston  (jokin ajankuva kai sekin, että vuonna 1972 pikkunassikka sai tunnin  jälki-istuntoa jostain kekkosmurjaisusta)  kokoelmaani Sundaen jälkeen:

Olin kahdeksan, kun minut vangittiin

poliittisista syistä.

Kaiken takana oli Katto-Kassinen.

Me odotettiin Koikkarin känsälän pihalla

liikennelaitoksen rötisköä teatteriin

ja mä kailotin jonossa,

että Kekkonen kusellako se näytös oli?

Kynttilä hyökkäsi

ja ehti juuri ja juuri pelastamaan idänsuhteet.

Seuraavana päivänä mua vietiin

vähän muistelemaan koulun jälkeen,

ja paljon mulla onkin muistoja teatterikaupungista.