TOUKOHÄÄ

"Vain pari ihmistä eksyi matkalla sinne."

Sain kutsun sukulaiseni häihin. Koska en ole millään tavalla hääihminen, enkä aina koe valtavaa poltetta sukulaisteni seurassa nuohoamiseen vapaa-aikanani, lähdin juhlapäivään takamatkalta. Mutta kyllä siitä hyvä toukohää tuli.

Maarian kirkko

Ohjelma alkoi perinteisellä kirkollisella vihkimisellä. Kumpikin vihittävistä täytti sille asetetut ehdot, eli oli rippikoulun käynyt kirkon jäsen. Kyse ei ollut siis jostakin juridisen välttämättömyyden päälle sitaistusta seremoniasta ah niin ihanan romanttisessa miljöössä, vaan ihan oikeasta vihkimisestä.  Pariskunta – molemmat akateemiset opintonsa historiatieteissä kahlanneita turkulaisia – oli valinnut paikaksi Maarian kirkon, jonka sijoilla oli ensimmäinen rukoushuone jo 1400-luvulla. Kirkko on kaunis ja jollakin silmällä varmasti myös romanttinen, mutta kysymys oli käsittääkseni ennen kaikkea historiantajusta, eri aikakausien ymmärtämisestä ja halusta luoda juhlapäivästä jotenkin syvälle menevällä tavalla tyylikäs.

"Kukaan ei tullut myöhässä, kukaan ei ollut humalassa. Kukaan ei hillunut häiritsevästi pitkin kirkon kuoria kameran kanssa."

Meitä vieraita oli jokunen kymmenen, Ystäviä ja sukulaisia kolmessa polvessa. Kukaan ei tullut myöhässä, kukaan ei ollut humalassa. Kukaan ei hillunut häiritsevästi pitkin kirkon kuoria kameran kanssa.  Pari käveli yhdessä kirkon ovelta alttarille – kukaan ei luovuttanut morsianta sulhaselle. Vihittävien opiskelutoveri luki Raamattua  eli Vanhan testamentin Laulujen laulua, toinen soitti selloa.

Pastori vihki. Hän ei lässyttänyt joutavia, vaan asetteli sanansa taitavasti pyhän ja arjen rajalle. Hänen osuutensa tuntui lämpimältä ja näytti kirkolliselta toimitukselta. Se käy myös hyvästä esimerkistä siitä, että perhejuhlaan ei tarvitse aina kaivaa jotenkin entuudestaan tuttua tai sukua olevaa pappia. Toimituskeskustelussa voidaan käydä läpi kaikki oleellinen, puhua muustakin kuin siitä, missä on kaason paikka.

"Hianoo! sanoisi tamperelainen."

Yleisesti minua aika ajoin ärsyttää pastorien suoriutumisen ruotiminen -  johon nyt sorrun näemmä itse -  vaikka se olisi siihen suuntaan, että ”hän puhui niin mukavan tavallisesti”. Kyse on ammattitaudistani. Vihkimisen, kasteen tai hautaan siunaamisen toimittaminen ovat vaikeita tehtäviä, minkä niitä satamäärin hoidelleena kaikella kohtuudella tiedän. Kerrointa kasvattaa se, että läsnä on ihmisiä, joille tilaisuus on ainutlaatuinen ja herkkä, ja sen myötä odotukset usein suuria. Niitä ei voi aina täyttää, vaikka toimisi korrektisti ja parhaansa mukaan. Heikkona hetkenä mieleeni nousee halu siteerata takavuosien seiväshyppääjäsuuruus Sergei Bubkaa, joka totesi joillekin arvostelijoilleen, että seiväs on tässä ja kuusi metriä tuolla.  Julkisia toimia on tietysti lupa arvioida. Ja tottahan on hyvä, jos väelle jää myönteinen kokemus tilaisuudesta.

Korppi ei noki korppia, sillä minun sanomiseni voidaan asettaa omaan lokeroonsa. Yritän itse noudattaa tätä hyvää kollegiaalisuuden periaatetta. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että kun puhun kollegan toimista hyvää, oikeasti tarkoitan sitä. Jos en kokisi syytä myönteisiin äänenpainoihin, jättäisin sanomatta julkisesti. Eli arkisesti näissä häissä pappi veti hommansa tosi hyvin.

Olin vihkiäisissä myös vähintäänkin yhdessä mielessä tyypillinen suomalainen: ongin kyllä tietooni vihkijän nimen, mutta kanttorin henkilöllisyydestä minulla ei sitten olekaan käryä. Näin siitä huolimatta, että tiedän varsin hyvin, että urut eivät soi, vaan tarvitaan muusikko näpelöimään äänet niistä ilmoille. Tämä torveluuteni hävettää – olen sentään ollut aika monta vuotta elämästäni Juko ry:n luottamusmiehenä kanttorienkin ammatillisena edunvalvojana.

Villa Wolaxin tunnelmaa

Häävastaanotto pidettiin Villa Wolaxissa, Kaarinassa meren rannalla. Vain pari ihmistä eksyi matkalla sinne. Viehättävä 120-vuotias juhlahuoneisto, jossa tarjottiin erinomaista ruokaa ja tunnelma kutoutui leppoisan kesäiseksi. Lähimetsässä kukkui käki. Ei tarvinnut pelätä joutuvansa tanssimaan. Hianoo! sanoisi tamperelainen.

Juhlat olivat alusta loppuun tyylikkäät, kokonaisuus ehjä. Kun olen itsekin historian keittosammioissa kypsennetty ja välillä sen roskapöntöissä kastettu, mietin väistämättä sitä, miten ymmärrys historiasta johtaa kohti tällä tavalla hyviä lopputuloksia. Historiantajun puute puolestaan vie välillä kaikenlaiseen korniin menoon, kuten siihen, että joku ehdottaa Finlandiaa Suomen kansallislauluksi tai jotain yhtä tajutonta.

Turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen professori ja humanistisen tiedekunnan varadekaani Hanna Meretoja kirjoitti hiljattain Turun yliopiston blogissa https://blogit.utu.fi/utu/2019/05/17/profiloidutaan-sivistysyliopistoksi/?fbclid=IwAR3ad0afzx0HDbNRuuSYl9pIHuBUStl5yPmUsud8GU41qdE28Egg-SaV0aQ: ”Olkaamme sivistysyliopisto, joka tähtää paremman maailman rakentamiseen tuleville sukupolville kouluttamalla näkökulmatietoisia, laajasti sivistyneitä, mieleltään avoimia ja vastuuntuntoisia maailmankansalaisia.” Saman puun lehvästöistä siinä taitaa olla kysymys.

"Keskiyön aikaan"

Mutta dalmatialainen ei pääse pilkuistaan. Muistaakseni kirjailija Tapani Bagge kertoi liittyen omiin häihinsä aikoja sitten, miten hän Tampereelle (?!) suuntautuneen häämatkasen paluuosuudella suunnitteli jo junassa seuraavaa Jerry Cotton – tarinaa. Nyt ei ollut kyse omista häistäni, mutta huomasin alkuyön hetkinä rakentelevani aihiota kauhunovelliksi, jonka työnimi olkoon vaikka Keskiyön aikaan. Siinä on keskeisessä osassa  majoitushuoneessamme Villa Wolaxissa ollut vanha gramofoni. Kyllä se sieltä jossain vaiheessa kajahtaa.