GIMME SHELTER!

Vielä kerran ja monta kertaa

Syyskuu ei asetu sisälläni

lounatuuli puhalla pilviä sen helmaksi.

Katselen vielä kerran jo nähdyt rannat 

lainavalossa.

Tämän syyskuun päivät eivät ole olleet minulle aivan helppoja. Olen elänyt sitä, mistä olen vuosien mittaan puhunut sairaalapastorin työssäni lukemattomien ihmisten kanssa: vavahduttavien asioiden vuosipäivät eivät ole välttämättä mukavia. Tänään 15.9.2019 mieleni hakeutuu ilman erityistä ohjausta siihen, että on kulunut tasan vuosi siitä, kun päädyin aivoverenvuodon seurauksena Tampereen yliopistosairaalan ensiapuun ja sieltä alkaneelle pitkälle piknikille. Vaikka elämäni on nykyisellään ihan formussa sekä fyysisen että psyykkisen vointini osalta ja paluu töihin on jo kolmatta kuukautta selän takana, en tässä kohdin voi päälleni mitään.

”15.9.2018 minulle tapahtui monta hyvää asiaa. En joutunut sairaalaan, vaan pääsin tarvitsemaani hoitoon.”

Mutta tunnetut perkeleet ovat helpompia kuin oudot – minkä osaa nimetä, sen kanssa yleensä pärjää. 15.9.2018 minulle tapahtui monta hyvää asiaa. En joutunut sairaalaan, vaan pääsin tarvitsemaani hoitoon. Neurologi valoi ensiavussa taiten valituilla sanoilla minuun rohkeutta, aivoverenkiertohäiriöyksikön hoitajat tekivät työtään niin, että minun oli hyvä ja turvallinen olla. Lähimpäni kiiruhtivat luokseni ja toivat e-kirjojen lukulaitteen, jossa oli luettavaa vaikka kahdeksi vuodeksi. Ja kaiken päälle TPV voitti Närpes Kraftin Tammelan stadionilla. Ei siis mitenkään huono päivä.

”Kuntoutuskeskuksessa elämä kävi siinä suhteessa entistä reteemmäksi, että poikani toi minulle kuulokkeet, joten sain Spotifyn käyttööni puhelimestani.”

Kissa käveli seuraavalla viikolla tikapuita pitkin kaivoon eli neljäksi viikoksi laitoskuntoutukseen. Sitä vuosipäivää en aio märehtiä, mutta asian mainitseminen on tässä tarpeen taustoitukseksi.

Kirjoja olin tavaillut jo yliopistosairaalassa kahdella kielellä. Kuntoutuskeskuksessa elämä kävi siinä suhteessa entistä reteemmäksi, että poikani toi minulle kuulokkeet, joten sain Spotifyn käyttööni puhelimestani. Eläköön tekniset härpäkkeet ja suoratoistopalvelut.

En ole kotoisin uskonnollisesta taustasta, vaan päätynyt kristinuskon suojiin vähän toista tietä. Minulle ei opetettu pienenä iltarukousta eikä kodissani luettu Raamattua tai laulettu virsiä. Vaikka olen lainaillut sairausaikaani kuvaaviin runoihini (kokoelmassa Vain tuuli tyyntyy yöksi) kielellisiä ilmaisuja Raamatusta ja virsikirjasta – pannut runojen puhujan sanailemaan ilosanoman tuojan suloisista jaloista ynnä muusta – on organisoitu hengellisyys ollut minulle aina jotakin, mikä minun on toistuvasti ja erikseen ollut otettava haltuun. Olen joskus kadehtinut tuttaviani, jotka ovat oppineet vuodesta toiseen käymään körttijuhlissa ja muilla kinkereillä. Mutta minä en ole kukaan noista toisista ja sillä hyvä.

”Siitä muodostui vimmainen huutoni elämälle. Äitini kielelle ja sanoille, joihin tartuin kuin hukkuva kortteenpätkiin."

”

Musiikki on yksi elämän aarteista, minulle Jumalan lahja. Siitä muodostui tärkeä osa sitä, mikä vuosi sitten auttoi eteenpäin ja kannatteli. Lähimmät ihmiset, kirjat ja musiikki. Itselle mieluinen musiikki auttaa tutkitusti aivojen kuntoutumisesta. Esiin ei taustani vuoksi noussut lapsuudesta tuttuja virsiä tai hengellisten laulukirjojen antia. Minulle musiikki merkitsi tässä perinnettä, joka porisi padassa, johon minut tipautettiin joskus vähän toisella kymmenelläni. Yksi musiikkiteos nousi tässä mellakassa  yli muiden. Kuuntelin sitä joinain päivinä uudestaan ja taas uudestaan. Ja sitten vielä kerran. Siitä muodostui vimmainen huutoni elämälle. Äitini kielelle ja sanoille, joihin tartuin kuin hukkuva kortteenpätkiin. Etsin laulun sanojen mukaisesti suojaa rajuilmalta.  Aloin ymmärtää asioita, jotka olivat kohdallani olleen just a shot away.  Mutta hahmotin myös minua ympäröivää rakkautta ja hyvyyttä. Myös se oli just a kiss away.   Siksi vielä kerran ja monta kertaa. Gimme Shelter!

”Pateettista tuubaa, mutta totta näin.”

Gimme Shelter (alun  perin kappaleen nimi oli muodossa Gimmie Shelter) avaa Rolling Stonesin albumin Let It Bleed vuodelta 1969. Siinä on huikean kaunis intro. Nicky Hopkins jymäyttelee pianosta dramaattisia sointuja. Charliue Watts nakuttaa tuon aavistuksenomaisesti taaksepäin nojaavan rumpukompin, joka osaltaan tekee Rolling Stonesin äänimaisemasta usein niin omintakeisen. Bill Wyman ja Keith Richards ovat Bill ja Keef.  Mick Jagger laulaa niin kuin hän laulaa ja harppu soi – en pidä miestä mitenkään ihmeellisenä vokalistina – ja sitten on Merry Claytonin selkäpiitä viiltävät lauluosuudet. ”Rape, murder. It´s just a shot away.” Sanoiltaan synkkä ”maailmanlopun biisi” taittuu lopullaan julistukseksi rakkaudesta just a kiss away. Siinä se, neljä ja puoli minuuttia lähes puhdasta magiaa.

Gimme Shelter oli minulle mieluisa kappale jo aiemmin. Viime syksyn jälkeen minun on ollut vaikea kuunnella sitä herkistymättä. Niin vahvasti se on syöpynyt mielikuviini. Saatan vieläkin kuunnella sen useita kertoja päivässä. Pateettista tuubaa, mutta totta näin.

Kappaleen kirjoittaneet Richards ja Jagger tai kukaan muu mukana olleista ei tiennyt vuonna 1969, kun raitaa lyötiin levylle Lontoossa ja Los Angelesissa, että lähes 50 vuotta myöhemmin joku Paarlahti kuuntelee sitä tamperelaisessa kuntoutuslaitoksessa ja kappale on tuuppaamassa häntä valoon, kun lähes kaikki uhkaa näyttää mustalta. Ei musiikin, kirjallisuuden tai muun taiteen tekijä koskaan tiedä. Mutta tässä on lopulta suuri toiveeni kirjoittajana: jos joku joskus saa lohtua jostain, mitä olen kirjoittanut – tuon alun keskeneräisen runonpätkänkin vielä jatkan valmiksi - se ei ole tullut kirjoitetuksi turhaan. Toiveeni on kovin suureellinen, mutta se on toiveeni yhtä kaikki.