Siirry pääsisältöön

OTAN SYKYN TAKAISIN


”Syksy on aina ollut minun vuodenaikani ja minä syksyn ihminen. Nyt elän syksyä 2019.”


On syksy. Kirjoitin blogissani 15.9.2019 siitä, miten viime vuonna iskeneeseen sairastumiseeni liittyvät vuosipäivät lisäsivät tänä vuonna oman vaikeuskertoimensa käsissä olevaan aikojen taittumiseen.


”Älä unohda runoja!”



Vuosipäivät ovat menneet. On tullut aika ottaa syksy takaisin. Viime viikolla oli ensimmäinen aamu, kun autoa piti raapia ennen asemalle lähtemistä. Illat ovat jo pimeitä ja pimeään voi kätkeytyä. Olen ottanut esille lämpimän ajan syrjässä olleen nahkarotsini, jonka hihan ympärillä on valmiiksi pyöräytettynä heijastin. Katulamppujen pehmis rauhoittaa.  Toissapäivänä lämmitin ensimmäisen kerran vuolukiviuunin. Eilen keittelin aamukahviveteni puuhellalla.  Miehen kuu on marraskuu ja sitä kohti kuljetaan. Syksy on aina ollut minun vuodenaikani ja minä syksyn ihminen. Nyt elän syksyä 2019.




”Älä unohda runoja!” Tapasin tällä viikolla vuosikymmenten uran ammattikirjailijana tehneen tuttavani eräällä asuinkaupunkini R-kioskeista. Puhuimme enimmäkseen muusta, mutta nämä olivat hänen sanansa erotessamme. ”Älä unohda runoja!” En. Senkin uhalla, että lyriikka liidättää minut tässä kohdin vuodentakaiseen aikaan.


”Päivä avautuu
horisonttiin jatkuva lohduttomuus.
Syntymä ja kuolema,
nämä hetket
seurana sanat, joiden sekaan pakenen.

Jätän tähän ajatuksen ja lähden
katteleen Seinäjoen junaa.”


Tämä on ensimmäinen runo, jonka kirjoitin minuun iskeneen aivoverenvuodon jälkeen (en todellakaan ”saanut” aivoverenvuotoa, vaan se jymäytti kuin detroitindiesel). Piirustelin sanat paperille yhden lokakuun alkupäivän aamuna katsellessani Tuonenlehvän kuntoutuskeskuksen panssarilasitetun ikkunan takana lötköttävään harmauteen kääriytynyttä maisemaa. Sittemmin teksti päätyi joulukuussa 2018 julkaistuun Matti Kivilahden,  Marjatta Norojärven, Tomi Voroninin ja minun yhteiskokoelmaan Seudut, maat. Lopullinen versio näyttää löytäneen paikkansa kiintolevylläni 16.10.2018.


”Naurun ja itkun välillä on joskus vain aavistus ja Seinäjoen junasta merkitykseksi monelle.”



 En lähde opettamaan lukijalle, miten runo pitää tulkita. Kirjoittajana minulla ei ole mitään asiaa puuttua siihen, miten joku tekstin ymmärtää.  Naurun ja itkun välillä on joskus vain aavistus ja Seinäjoen junasta merkitykseksi monelle. Pendolino Parkanon radalla tai päivän viimeinen kiskobussi Vilppulaan. Tai jotain ihan muuta.  Johonkin kyytiin on kuitenkin noustava.




On syksy ja syksy on ystäväni. Se oli myös  vuosi sitten minulle monin tavoin hyvä. Raskas ja pukeutui ehkä juuri siksi paikka paikoin kirkkaisiin väreihin. Pari viikkoa sitten mieleen änkeytyi kalenteriahdistus, mutta nyt otan syksyn takaisin. Tuttu levollisuus asettuu ajatuksiini. Askeleeni on mieleni lailla kevyt, kun lähden katteleen Seinäjoen junaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä