PÄIN NOUSEVAA RANTAA

” Jotakin isänmaallisuus minulle kuitenkin eittämättä merkitsee.”

Olenko isänmaallinen? Kysymys nousee mieleen näin itsenäisyyspäivän hujakoilla. Huomaan, että en osaa vastata – tai pikemminkin tahdo. En ainakaan, jos vastaus pitäisi antaa kysymyksen muodon edellyttämällä tavalla yhdellä sanalla. Olenko vai en?  Kaikkein vähiten haluan lähteä vakuuttelemaan mitään.  Jotakin isänmaallisuus minulle kuitenkin eittämättä merkitsee.

”Vaalin äitiemme kieltä ja kammoksun kaiken maailman gamesevenejä ja malloftriploja.”

Kun saan tehdä työtä, maksan verot ja jos teetän jotakin, maksan maksut silloinkin. Noudatan parhaani mukaan maahan säädettyjä lakeja – eilen kyllä ajoin vähän ylinopeutta. Vaalin äitiemme kieltä ja kammoksun kaiken maailman gamesevenejä ja malloftriploja. Rakentelen tämän jutun otsikon kaltaisia viittauksia kulttuuriperintöömme. Samasta puusta olen näköjään  veistellyt kolme vuotta sitten muistellessani blogissani vuoden 1990 itsenäisyyspäivää: "Ei ollut Maamme-laulua eikä Finlandiaa. Ei juhlapuheita ja ansiomerkkejä. Oli vain lossin jytkytys, Ford Escort ja minä. Harmaa meri, edessä odottavan venesataman tangoissa tuulessa taistelevat liput.  Niin mentiin silloin päin Suomen rantaa." Tänään ulkoisesti eri maisemassa.  Ajattelen myös, että suomalaisella on oikeus elää arkeaan omalla kielellään silloinkin, kun tuo kieli on ruotsi. Iloitsen siitä, että olen kahlannut läpi koulujärjestelmän, joka on opettanut minulle myös toisen kotimaisen kielen. Ja vielä isovaarini puhui lapsena vallan sitä toista.

”Haluan puolustaa tätä maata puolustamalla totuutta, vapautta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Olemalla vihaamatta ketään ja solvaamatta toisia.”

Suomen sana isänmaa edustaa itsessään aika lailla syvää sukupuolittamista. Jotenkin sen vastapainona päädyn miettimään triviaaleja vuoden takaisesta syksystä  ja sitä seuranneesta kuntoutumisestani aivotapahtumasta. Naiset ja äidit minua tuona aikana hoitivat ja hoivasivat yli 90-prosenttisesti. Voisi jonkin muunkin sanan keksiä – tähänkin. Ja sitten pitäisi muuttaa äidinkieli joksikin muuksi ja niin edelleen. Hei haloo.

En ole käynyt armeijaa enkä koskaan laukaissut tuliasetta. En ottaisi selfietä Mannerheimin kuvan kanssa. Mutta Suomi on minulle tärkeä.  Haluan puolustaa tätä maata puolustamalla totuutta, vapautta, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. Olemalla vihaamatta ketään ja solvaamatta toisia.

 ”Aika isänmaallista meininkiä.”

En seuraa itsenäisyyspäivänä Linnan juhlia televisiosta. Lähden Tampereelle katsomaan Kooveen ottelua Tampereen Hakametsän jäähalliin. Se muistuttaa minua myös yhdestä isänmaallisuuden pohjavireestä. 48 vuotta sitten, 5.12.1971 olin ensimmäisen kerran samassa hallissa isäni kanssa katsomassa Tapparan ja Ässien mittelöä. Isäni tuskin ajatteli asiaa tietoisesti näin, mutta viedessään pikkupojan halliin hän toteutti jotain tärkeää ja myös yhteiskunnallisesti merkittävää: oli rakentamassa varttuvalle ihmiselle hyvää ja turvallista lapsuutta, joka antoi eväitä paljoon edessä olevassa elämässä. Aika isänmaallista meininkiä.

Kohtalaisesti isänmaallisuus tuntuu minustakin ulostavan ajatuksia ja pateettisuus senkun kasvaa. Parempi siis lopettaa. Ei siis muuta kuin hyvää syntymäpäivää sinulle, rakkain. Kukkien kera.