VIIPPULA

Perjantainovelli on kelvollinen vaihtoehto perjantaipullolle.

Tervemenoa vanhaa rataa jonnekin ei niin täsmälliseen aikaan ja paikkaan. Viippulaan.

Tämä ei ole kertomus junamatkasta.

 Arkiston helmi. 

Kansikuva vuodelta 2001 (Risto Penttinen)

” Ulos – Ut - Exitus.”

Perjantai on uloskirjoituspäivä. On pantava kotiutuvien potilaiden papereita kuntoon, käytävä heidän kanssaan läpi määrättyjä lääkkeitä ja murjottava siihen päälle jotakin heitä kannattelevaa rohkaisevaa. Tehtäväni on hoitaa särkyneitä sydämiä.

   Vähän ennen puoli neljää olen saanut kaiken valmiiksi ja katsonut, että pöytäni on säädyllisen näköinen. Kirjaudun ulos kaikesta, mistä voin ja pitää.

   Kaikesta tekemästäni on kuitenkin jäänyt jälki.

   Suljen työhuoneeni oven ja kävelen läpi sydänosaston panssarilasiovesta.

  On pakko mennä.  Ovessa lukee valkoisin kirjaimin punaisella pohjalla Ulos – Ut - Exitus. Suljen silmäni ja avaan ne taas. Sanat asettuvat paikoilleen ja ylimääräiset kirjaimet ovat poissa. Huokaan. Työviikko on valuttanut minusta muutakin kuin hikeä.

  Tällä tahdilla loppu olisi lähellä. Olen riittävän nuori laskeakseni leikkiä tällaisella, jos kohta samaan aikaan riittävän varttunut ollakseni huolissani. Kuitenkin tarpeeksi vanha ihmiseksi, jolle ei koskaan tapahdu mitään.

  Menen portaita. Naapuriosaston Nieminen on lähdössä samaan aikaan, menossa alaspäin niin kuin minäkin. Hän nyökkää.

”Suunnitelmia?” Nieminen murahtaa.

”Jotain”, vastaan ja mietin, mitä menemiseni itse asiassa kuuluvat tuolle vatsahaavaiselta näyttävälle kollegalleni.

  Infektiolääkärit näyttävät nykyisin sellaiselta.

”Aina on hyvä olla. Suunnitelmia”, Nieminen vastaa.

”Niin”, totean. Annamme sanailumme tyrehtyä ja päätyä pääaulan muodollisiin hyvän viikonlopun toivotuksiin aulatasanteella.

  Ajattelen, että nykyään on hyvä olla viileä. Liian moni käy kuumana, liian moni asia käy näinä aikoina iholle.

”Jatkuu ensi numerossa”, Nieminen jodlaa mennessään kohti sivu-uloskäyntiä.

”Niin”, murahdan taas sanoakseni jotakin.

  Niin moneen asiaan maailmassa riittää vastaukseksi niin.

  Eroamme.

  Aulakahvion lehtitelineet ovat tyhjillään. Valinnanvara on loppunut, mutta lööpit ovat jääneet kirkumaan. Monenlaiset uhkat ovat meneillään. Niin kuin oli alussa, nyt on ja aina.  Jokin aihe tulee aina aikansa silmille hyökynä. Joskus otsikot julistivat päivästä toiseen, mitä Venäjä oli kulloinkin kieroilemassa tai syömässä. Sitten koitti vaihe, jolloin lähes jokaisella suomalaisella oli jokin salakavala ja tappava tauti, jota ihminen sairasti tietämättään. Jos ei muuta, niin sydämestä kuului ääni. Kohta esiin vyöryivät dieetit, joilla sai estettyä milloin syövän, milloin muistisairauden tai kakkostyypin diabeteksen. Kunnes tuli ilmaston muuttuminen ja maailmanlopun meininki, jota yritettiin alkuun kääriä hehkutuksiin ensi viikolla alkavista mahtavista rantakeleistä. Nykyisin oli paljolti palattu jonkun julkkiksen silikoneihin tai jossain vilahtaneeseen pakaraan.

  Mikään lööpeissä julki asettuva ei kuitenkaan koskisi minua, ei ainakaan tänä perjantaina. Tuskin edes vilahtava pakara.

” Se on edelleen elämä.  Läheinen paskavatkaamo parfymoi kaiken ylle sosialistisen realismin.”

  Asiat menisivät vanhaa rataa. Hallitus oli luvannut niin. Rajat olivat nyt kiinni.

  Lasken, että minulla on riittävästi aikaa kävellä järvenrantaa keskikaupungille ja rautatieasemalle. Sää vaikuttaa suhteellisen miellyttävältä. On pouta, eikä vielä liian kuuma. Tunnin kuluttua voisi olla ukkoskaatosade, mutta olisin silloin jo katon alla. Rantareitti on muuttunut aikaisempaa mukavammaksi nyt, kun kaupungin ylläpitämä asunnottomien ensisuoja on muutettu jonnekin. Takavuosina kesäisinä iltapäivinä kulun vartta koristaneet maailmanlopun mannekiinit ovat nyt jossain muualla torkkumassa humalaansa pienemmälle.

  Rantapuisto rehottaa vihreänä. Paikoin elämä puhkeaa holviksi yläpuolelle. Se on edelleen elämä.  Läheinen paskavatkaamo parfymoi kaiken ylle sosialistisen realismin.

  Taivas hohtaa sinisenä. Kyse on  aallonpituuden neljännestä potenssista. Vasemmalle kädelle aukeavassa järvessä ei näy aaltoja. Jokin harva poutapilvi peilautuu pinnasta, joka kätkee sen, mitä sen alla on.

  Pinnan alla on aina jotakin.

”Maailma on enteilevä.”

  Järvi tuntuu katsovan. Ei tuijottavan, mutta katsovan. Niin kuin vieraslajia katsotaan. Kurtturuusua. Sipaisen vaistomaisesti poskeani. Se tuntuu sormenpäissäni sileältä.  Mutta vedessä on jotakin. Jotenkin se tuntuu valmiilta lähtemään liikkeelle. Ottamaan jotakin. Omansa? En tiedä, mistä tällainen ajatus löytää pääni juuri nyt. Jatkan matkaa.

  Maailma on enteilevä.

  Ehdin hyvin asemalle. Aikaa on kuitenkin sen verran vähän, että en lähde aseman toisella puolella olevaan isoon marketiin, vaikka se olisi edullisempi ja sieltä saisi vihreällä kortilla anusta. Väännös ei ole omani.  Kieli lipsahtelee loppua kohti yhä useammin.

 Poikkean sen sijaan asematunnelin pienessä myymälässä. Ostan matkaevääksi muoviin kääräistyn juustosämpylän, vesipullo minulla onkin repussani.

”Nähdä Viippula ja kuolla? Siihen asti, kunnes myöhästyttäisiin illan viimeisestä vuorosta.”

Kävelen kohti laitureita ja haen silmilläni näyttötaulun seinältä. Junat ovat  tänään ajassa. Niin ei ole aina. Jotain järjestelyjä kuitenkin on meneillään, sillä oman vuoroni kohdalla lukee, että lähtöraide on poikkeuksellisesti 5D. Kelaan hetken ajatusta ja muistan, että A on laitimmaisena Jyväskylään päin. Junanpätkä löytyisi siis raiteen Porin puoleiselta osuudelta.

Pikkuhiljaa näissä viikonloppumatkoissa kotipuoleen on alkanut olla entistä enemmän jotain symbolista. Sillä kiskobussi vanhaa Pohjanmaan rataa pohjoiseen – se on symboli, osa sitä, minkä vertauskuva se on. Nähdä Viippula ja kuolla? Siihen asti, kunnes myöhästyttäisiin illan viimeisestä vuorosta.

  Nousen ylös laitureille ja löydän oikean junan. Liukuportaiden syrjään lätkäisty tarra mainostaa eroaarmeijasta.fi – sivustoa. Jäljellä 0!

  Nousen sisään kaalimatoon heti ensimmäisestä ovesta, sillä sen etupäässä näyttää olevan tyhjiä istuimia. Kaiken lisäksi tilaa on junan idän puolelle jäävällä sivulla. Näin iltapäivisin se on miellyttävämpi kuin lännen puoli.

  Tämä on 5D. Avaruus on viisiulotteinen. Aurinko on armoton. Koe ahdistus ja Angst!

” Olemme maailman armoilla.”

Istun odottelemaan lähtöä. Sisään vyöryy väkeä, monet kantavat raskaita taakkoja. Ovatko ne  kaikki tarpeellisia?  He ovat tulossa jostain ja menossa jonnekin. Yksi huokaisee, sillä kohta oltaisiin kotona. Toinen tuumii ehkä, oliko se kaikki tässä, niin nopeasti mennyt. 

  Joku on vielä tulossa Thaimaasta.

  Kello käy. Automaattikuulutus ilmoittaa, että tämä on henkilöjuna Keuruulle.  Tämä kaikki menisi lopulta vanhaa rataa.

  Alkaa olla täyttä. Kuulen jonkun sanovan, että meitä on liikaa. Lämpö nousee.

  Kiskobussissa ei ole ilmastointia. Olemme maailman armoilla.

  Moottorit tiivistävät tahtiaan ja nytkähdämme matkaan. Puhkaisemme radanvarren loputtoman rakennustyömaan. Areenaa rakennetaan. Ihmiset pelaavat pelejään loppuun asti.

Vauhti kiihtyy. Ohitamme Suinulan. Siellä ammuttiin joskus ihmisiä. Emme pysähdy. Tämä ei ole luotijuna.

Tulen raskaaksi. Olen väsynyt kaikkeen. Vittutässämitäänjaksa.

Rock yourself to sleep.

  Sitten ympärilläni mölistään. Vaunun käytävä ruuhkautuu. Pikkuhiljaa pääni erittelee möykästä huudahduksia.

”Hei, miksi tämä ei pysähdy!”

”On luvattu, että pysähtyy!”

  Vatsakas mies on ennättänyt ohjaamon ovelle ja takoo sitä nyrkeillään.

  Miehinen aggressiivisuus ei auta. Ovi pysyy kiinni.  

  ”Onko tässä ollenkaan kuljettajaa!” mies karjuu.

  Filosofinen kysymys, ja helvetin käytännöllinen. Yhä useampi kysymys on.

  Ehkä oven takana on deus ex machina. Moni ateistikin tuntuu uskovan siihen. Minä en ole ateisti, enkä siksi usko.

  Taivas on suljettu. Ikkunassa ei ole pisaroita.

  Maisema vilisee ikkunassa keltavihreänä. Havununnan toukkien järsimät puut sinnittelevät.

”Kunpa emme olisi nukkuneet onnemme ohi?”

 Huomaan, että olemme edellä kaikista ilmoitetusta aikatauluista.

    Möykkä ympärilläni jatkuu. Liike käytävällä ei johda mihinkään.

”Haluamme pois kyydistä!” kuuluu jostain. Ymmärrän, että Oriveden kuuluisi olla näillä main. Kuka ei?

  Kyllästyn seuraamaan ohi kiitävää radanvartta. Menköön menojaan. Yksi ja sama maailma kuitenkin. Vedän nuhraantuneen verhon ikkunan eteen. Niin on helpompi.

  Havahdun ja kohtaan hyväntahtoisen katseen. Jossain kohdin viereeni on istunut iäkäs nainen, joka hymyilee nyt minulle. Ymmärtäen jotenkin.

  Orientaationi on hapuileva ja esittelen automaattisesti itseni. Olen oppinut olemaan varovainen sen suhteen, missä ja kenelle kerron, kuka olen, mutta näillä leveyksillä lipsuu muukin kuin kieli. Rouva kertoo olevansa Terttu Selja Haapamäen takaa, eläkkeellä opettajan toimesta. Hänen olemuksensa on sellainen, mikä tulee hakematta mieleen, kun joku mainitaan äidinkielen vanhemmaksi lehtoriksi. Mutta pinta kätkee sen, mitä sen alla on. Terttu Selja on ehkä ollut se opettaja, jolla poikien huudellessa hänelle lauantai-iltana kaljapäissään lähikaupan edustalla ja kertoessa, että me raiskataan sut penkkaripäivänä, on ollut munaa huutaa takaisin, että millä? Nyt hän katsoo ilmeisen vastaheränneitä kasvojani.

”Tekin”, hän sanoo. ”Kunpa emme olisi nukkuneet onnemme ohi?”

  Vanhat osaavat joskus kysyä oleellista.

  Olemme ilmeisesti kumpainenkin käyneet unessa. Katson ympärilleni, jotenkin vaistomaisesti tarkistaakseni tilanteen. Vaunu on edelleen kutakuinkin täynnä, mutta käytävällä ei tungeksita. Kukaan ei jyskytä ohjaamon ovea.

”Kiskobussi kolkuttaa pohjoiseen. Tämä on maailmakaikkeus kahden gigan muistikortilla.”

  Nainen huomaa katseeni kiertävän.

  ”Tiedättehän”, hän sanoo, ”että jokainen painajaisenne voi olla totta?”

  Hymyilen takaisin ja mutisen jotakin aurinkoista. Mielessäni totean tietäväni. Kiskobussi kolkuttaa pohjoiseen. Tämä on maailmakaikkeus kahden gigan muistikortilla.

  VR – virtual reality Haapamäen radalla.

  Iloinen maailmanloppu Juupajoella?

  Tämän ajatuksen myötä kaikki tuntuu taas normaalilta. Maailma olisi tallella maanantaina. Tämä näytti menevän vanhaa rataa.

  Normaali on laaja ja joustava käsite. Tähän väittämään palasin aika ajoin muistellessani jo edesmennyttä isääni, jolla oli lapsuus- ja nuoruusvuosinani tapana todeta, että kun Lasse Viren juoksi 10 000 metriä Münchenin olympialaisissa aikaan 27.38,4, se oli normaalia, mutta ei todellakaan tavanomaista, saati keskimääräistä. En tiedä, mitä isäni ajattelisi maailman nykyasennosta. Ehkä hän mittailee jossain tuolla puolen uutta normaalia tai kasvaa vain koiranputkea. En tiedä, en edes usko tietäväni. Tunnen joka tapauksessa nälkää ja se on minusta tähän aikaan iltapäivällä normaalia.

  Minusta on tullut oman itseni isä. Osa minusta on ruohottunut.  Äitini odottaa minua jälleen tänään.

”Matka jatkuu. Paskamarja on vallannut radanvarren.”

  Kaivan sämpylän repustani.  Vähäkuituinen leipä on aavistuksen kuivahtanut.

  Tajuan juomaveden olevan vähissä. Sitä ei saa lisää tähän hätään.

  Matka jatkuu. Paskamarja on vallannut radanvarren.

  Kuulutus puhkeaa ilmoille. ”Jatkoyhteys Haapamäeltä Seinäjoen suuntaan on myöhässä 45 minuuttia. Syynä on eläimen alle jääminen.”

  Jatkoyhteydet käyvät epävarmoiksi.  Elämä tällä rataosuudella on ollut mitä sattuu jo paljon ennen viimeisintä murrosta. Aikana, jolloin monelle riitti maailmanlopuksi junan hyytyminen Korkeakosken vanhalle asemalle tai vekottimen syttyminen tuleen Orivedellä.  Nykyisin palautekytkennät tarkoittavat muuta kuin mahdollisuutta kirjoittaa tilanteesta Twitteriin.

 Seuraavaksi tulisi Viippula. Koillinen leveys, jolla tarkennus alkaa harittaa.   Se näyttää pikkukaupungin sivutaajamalta, mutta pinnan alla on muuta. Se on paikka, joka painettujen karttakirjojen aikaan lähes poikkeuksetta puristui aukeaman keskisaumaan. Tämä on sielun tila, väsähtänyt tunnelma matkalla pohjoiseen.

  Pinnallinen maailmanlopun meininki. Maailman tila.

  Myös Viippulan asemalla ammuttiin toistasataa vuotta sitten ihmisiä.  Modernit tarinat kertovat ajan murtuvan yhä useammin. Lylyssä on nähty toistuvasti punaisten panssarijuna, Viippulassa kuultu valkoisten puhetta.

  ”Ehkä tämä pysähtyy siellä”, kuulen vieressäni istuvan ikärouvan sanovan kuin itsekseen.

”Varmasti”, jatkan siihen. ”Jos ei ihan aikataulun mukaan, niin kuitenkin.” Minua kiusaa ääneeni hiipinyt uskonpauhuinen pintajännitys.

  Kiskobussin ääni kirkastuu sen ajaessa sillalle. Alapuolella iso koski tulvii. Valtaoja. Vasemmalla törröttää kirkko, aikanaan kunnan rakennusviskaalin mukaan nimetyllä keltaruskealla penslattu rinteeseen kiipeävää kalmistoa vahtiva herranhuone. Kaupat sulkevat, temppelit avaavat. Muistan itsekin juosseeni 15-vuotiaana kirkon ovista lapsuuteni finaalissa.

 ”Otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi”, eikö se sana ollut tullut tälläkin matkalla lihaksi? Puristan käteeni unohtuneen sämpylän muovikääreen nyrkissäni palloksi ja sujautan sen ikkunan alle kiinnitettyyn roska-astiaan.

  Täältä pääsi kerran yhdellä vaihdolla New Yorkiin. Sittemmin hiljaisuus on ollut palaamassa.

”Lännenkylässä on vanhastaan istuttu ase ohimolla.”

  Radanvarteen pystytetyssä kyltissä toivotetaan tulija tervetulleeksi kaupunkiin, joka elää auringosta. Siinä lukee niin, mutta lännenkylä tämä on ollut ja on edelleen. Ennen pääkadun varressa oli pari pankkia, posti ja saluuna. Nyt jäljellä ovat kirjasto ja hautaustoimisto. Lännenkylässä on vanhastaan istuttu ase ohimolla. 

  ”Mutta tämä tapahtuu vasta sitten, kun päästöjen pienentämiseen tulee pakko, kun kuvainnollisesti ´laitetaan ase insinöörien ohimolle´.” Aika tuosta energiapomon lehtihaastattelusta laskettiin jo vuosissa, mutta tämä on näihin saakka ollut osa kirjailijoiden dystopioita ja piipertelijöiden märkiä unia. On vielä ollut aika vouhottaa.

”Tästä eteenpäin kyyti kävisi karuksi. Tulisi Kolho ja Rimahelvetti.”

  Mutta on tämä, sielun tila. Täällä maailma on jo kauan sitten lakannut olemasta kuvainnollinen.

  Matkustajia on jäämässä pois runsaasti. Tästä eteenpäin kyyti kävisi karuksi. Tulisi Kolho ja Rimahelvetti.

  ”Ettekö te jääkään Viippulaan?”

Hätkähdän Terttu Seljan kysymystä. Olen vastata spontaanisti: ”Tekin?”

Sen sijaan kerron, jatkavani matkaa vielä pysäkinvälin eteenpäin.

”Niin”, senioriopettaja virkkaa. ”Joidenkin on mentävä pitemmälle.”

  Nainen hämmentää sisintäni.

  Terttu Selja, eläkkeellä oleva vanhempi lehtori Haapamäen takaa. Hän on niitä, joissa on halu ja rohkeus.

   Kiskobussi seisahtuu kivenheiton pohjoiseen asemarakennuksesta, joka on kuin toisesta ajasta maisemaan tipahtanut. En ihmettele, jos joku kuulee täällä sisällissodan ääniä. Teksti asemarakennuksen edustalle pystytetyssä maa- ja metsätalousministeriön tietotaulussa kehottaa hävittämään vieraslajit. Muistan, että paikkakunnalla toimi takavuosina turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen, enkä ole enää aivan varma plakaatin pystyttäjistä. Täällä oli ennen paljon niitä, jotka olivat mitanneet vain tämän tihentymän reikäiset kadut.

”Viippulassa tiedetään asioita.”

  Sittemmin on ollut toisin.

  Silmään läpikotaisin tuttua ja silti jotenkin toista näkymää vaunun ikkunasta. Maailma muuttuu kiihtyvällä nopeudella, mutta jotkin asiat säilyvät. Niihin kuuluu laiturin reunassa kyhjöttävän varastorakennuksen seinään ties koska mustalla värillä sutaistu kuva, jossa kirkkovene ja yksisilmäinen lähestyivät toisiaan. Viippulassa tiedetään asioita.

  Kiskobussi liikkuu taas. Katson taaksepäin vanhan lännenkylän asemaseutuun ja sen nykyaikaiseksi energiayhdyskunnaksi pestyihin kasvoihin, jotka pienenevät vähitellen. Kohta asema-aukiolta purkautuisi paikallinen joukkoliikenne kuin ennen vanhaan – kolmekymmentä autoa hakemassa kukin yhtä matkalaista. Kuvassa näkyy liikettä, mutta samalla se on jotenkin pysähtynyt. Odottava.

Katseeni pysähtyy asemalaiturilla kävelevään naiseen ja hänen helmaansa. Stationäärisyysraja? Se saa minut miettimään tulevaa. Jos palaankin illalla tänne. Isken paikallisesta keitaasta jonkun yksinäisen ja höylään huolista puolet pois. 

  Ehkä siinä kaiken tarkoitus. Missio.

  Hoitaa särkyneitä sydämiä.

  Matkani jatkuu. Tiedän kuitenkin, että jotakin minusta jää tälle asemalle, ja jotain siitä minuun. Niin on ollut siitä asti, kun kävimme kavereitten kanssa viikot Aspen Hill Highta ja viikonloput ajoimme pillurallia kylän keskeisraittia päästä päähän ja yritimme napata niin hyvän tytön kuin Toyotalla sai. Ehkä siksi tarvitsen viikoittaisen ruiskeeni tätä kylää ja toivon nuolaisun, jonka perjantaiset matkani tästä sivuitse minulle tarjosivat.

  Tänne se pysähtyisi. Täällä istutaan ase ohimolla.

  Pinnan alla on jotakin. Lännenkylän pinnan alla. Uskon tietäväni.

   Juna jatkaa vanhaa rataa. Vieraat lähtevät. Maailma jää ja sen tila.

   Viippula.

LOPPU

Poiminta:

”Toiisaalta energiayhtiön nokkamies uskoo insinööreihin sen verran, että nämä voisivat ratkaista ongelmat. Mutta tämä tapahtuu vasta sitten, kun päästöjen pienentämiseen tulee pakko, kun kuvainnollisesti ´laitetaan ase insinöörien ohimolle.´”

. (St 1:n hallituksen pj Mika Anttonen, Tekniikka & Talous 8.2.2017

https://www.tekniikkatalous.fi/uutiset/ei-tule-onnistumaan-oljyn-kulutus-ei-vahene-suomalaisjohtaja-lyttaa-biointoilun-kovin-sanoin/fc848979-bd25-316c-89d7-5e108f5e0ed3

 

” -Katumus tuntuu vanhentavan. Tuoppi kaatuu pöydälle.”

(Venla-Vanamo Asikainen & Tuomas Taskinen: Lainattua valoa. Runodialogi. Esterin kirja 2019.