ANSA ITSE, MATON ARMO

Sanansekoitusta

Työ vaatii huvinsa. Istuimme loppuviikon päivänä työtoverini kanssa lounaspöydässä. Puheemme kulkeutui erilaisiin tahattomiin koomisiin mielleyhtymiin, jotka pyrkivät mieleen tiettyjä virsiä laulettaessa. Jälkiruokakahviin ennätettyämme kielen päälle oli noussut pyörimään edessä olevan kirkkopyhän, nk. Septuagesiman otsikko kirkon Evankeliumikirjassa: ”Ansaitsematon armo”. Moninaisia ole elämäni mittaan väännellyt, mutta enpä ollut aikaisemmin hoksannut, että sitä saa jarlalaisessa fingerporihengessä sorvattua tämän blogitekstin otsikon. Työtoverilta oppii monenlaista.

 

”Olen aika varma, että tällainen Ansa on jossain ollut.”

Tarinallinen pääni alkoi  keittää kuvaa Ansasta, legendaarisesta ahkeroitsijasta, joka on vuodet ellei vuosikymmenet kunnia-asianaan huolehtinut, että pitäjän pappilan matot hohtavat puhtautta ja hyvinvointia. Olen aika varma, että tällainen Ansa on jossain ollut. Ja monta muuta ihanaa ihmistä, jotka ovat luoneet lähelleen armollisuuden ilmastoa. Mieleeni tulevat myös Pälkäneen kirkkoherran, rovasti Jari Kemppaisen rehevät Facebook-päivitykset maalaispapin elämästä, muun muassa monet pappilan mattopyykistä kertoneet raportit. Kemppainen on kyllä tainnut itse heilua pesupaikalla.

”Jos se ei olisi ansaitsematonta, se ei olisi armoa, vaan palkkaa. ”

Armossa ei ole mitään huvittavaa – hauskaa ja iloista kylläkin. Minäkin kirjoitan pohjimmiltani ja kaiken aikaa tosissani. Mutta tuo otsake ”Ansaitsematon armo” panee minut joka kerta sen tullessa silmiini murahtamaan. Se kun on vähän samanlainen paketti kuin ”tomaattiketsuppi”. Ketsuppi itsessään on tomaattikastike ja samalla tavalla armo itsessään on ansaitsematonta. Jos se ei olisi ansaitsematonta, se ei olisi armoa, vaan palkkaa. Niin kuin ei ole yleensä tarpeen sanoa, että ”ulkona sataa”, koska sisällä sataa kovin harvoin. Mainittu rovasti Kemppainen voisi todeta tähänkin jotakin, kun Pälkäneellä on se tunnettu rauniokirkko.

”Onhan se hävytöntä. Että ihminen riittää, ihmisenä.”

Kun puhutaan Jumalan armosta siinä merkityksessä kuin kuvittelen sen esiintyvän Raamatussa, tullaan siihen, että armo on jotakin perin pohjin erilaista kuin ihmisen ajatukset. Siksi sitä on monesti vaikea ymmärtää – ja ehkä siksi päädytään ajoittain sinänsä tarpeettomaan kuoliaaksi selittämiseen ja puhumaan ”ansaitsemattomasta” armosta. Maailma pyörii ja me pyöritämme maailmaamme pääsääntöisesti sillä periaatteella, että asiat ansaitaan. Ihmiselämän arkitasossa näin pitää tietysti monin kohdin ollakin. Kunnon dekkarissakin paha saa  palkan, mikä pahalle kuuluu. Ei armoa.

Mutta sitten joku saarnaa armosta, joka peittää kaiken ja tasapuolistaa elämän kohtuuttomasti. Ja että ensimmäiset voivatkin tulla viimeisiksi.   Sellainen on loukkaavaa.

Onhan se hävytöntä. Että ihminen riittää, ihmisenä. Ainoastaan siksi, että on Luojansa armollisessa huolenpidossa. Kristitty puhuu usein tällä kohdin siitä, että Jumalan hyvyys kutsuu tekemään hyvää. Näin se Raamatun mukaan menee ja tällainen puhe on  totta ja oikeaa. Mutta siinä ei enää pakista armosta, vaan siitä, mitä siitä seuraa. Armo itsessään pelkistyy.  Kysymys on loistavasta rististä.