AURINKO PAISTAA,
VAIKKA SILLÄKIN ON KORONA

”Pysytään tyyninä ja jatketaan.”

Olin vuodet 1993-2004 vankeinhoidon palkkarullassa. Työskentelin sivutoimisesti avolaitoksessa, joka oli ulkonaisesti varsin hulppea rakennuskasauma ja  sijaitsi  järven rannalla. Ruoka oli hyvää, rauta nousi salilla, lomat ja perhetapaamiset pyörivät. Osa kävi siviilitöissä. Ja niin edelleen. Eikä siellä ollut edes muuria tai kaltereita. Jalkapallokenttä ja jääkiekkokaukalokin oli.

”Uskon oppineeni Vahon ja sittemmin Risen paatilla seilaamani reilun kymmenen vuoden aikana  ymmärtämään jonkin häivähdyksen vapauden ytimestä.”

Muistan käyneeni kylillä kohtalaisen monta keskustelua, joissa joku toi ilmi lievän tai sitä tanakamman närkästyksensä siitä, miten tappomiehiä ja muita kelmejä hyysätään ja pääsevät lääkäriinkin paremmin kuin kunnon ihmiset. Sellainen lepokoti, saatana. Vapaassa yhteiskunnassa saa olla erilaisia mielipiteitä ja ennen kaikkea niitä saa myös tuoda julki. Yksi oleellinen ero vapausrangaistusta suorittavien miesten ja meidän muiden välillä oli: ensiksi mainituilta puuttui vapaus tulla ja mennä. Joku muu kuin he itse  asetti heidän rajansa. Avolaitoksessa ei ollut muuria, mutta pihan reunassa oli tolppa, jonka merkitsemää linjaa ei saanut ylittää. Vangin oli rakennettava muuri sisälleen. Joku aina sanoikin, että konkreettinen kiviseinä olisi tehnyt elämän helpommaksi.

Uskon oppineeni Vahon ja sittemmin Risen paatilla seilaamani reilun kymmenen vuoden aikana  ymmärtämään jonkin häivähdyksen vapauden ytimestä. Ei ole sattumaa, että jos teet jotakin, mistä et voi maksaa itseäsi ulos, sinut pannaan vankilaan. Siinä on kysymys myös muusta kuin yhteiskunnan suojelemisesta. Tai kostosta, joka ajatuksena myös jollain tavalla kätkeytyy rangaistusjärjestelmään. Kaikkea ei saa rahalla. Kun raha ei riitä, noukitaan vapaus hyllylle.

”Tilanne kertoo osaltaan siitä, että yhteiskuntamme on ollut monella tavoin vapaa, avoin ja turvallinen. Nyt on aika tinkiä vapaudesta, jotta maamme olisi edelleen mahdollisimman turvallinen.”

En muista, oliko entinen elinkautisvanki Reijo ”Klinu” Loikkanen, joka joskus totesi siihen suuntaan, että sama vaikka saisi lusia Cumuluksen sviitissä, lusimista se olisi. En yleensä lähtenyt jankkaamaan asioista kansan syvien rivien kanssa, mutta sanailin joskus tuota sviittiajatusta seuraillen, että voihan sitä miettiä, että jos meikäläiset pistetään vaikka Ikaalisten kylpylään jumiin ja saadaan sieltä sitten luvan perästä käydä joskus paikkakunnan keskustassa tai oikein Tampereella, niin kyllä se alkaa närvin päälle käydä, vaikka kuinka pöydät notkuisivat, sauna lämpiäisi,  allas poreilisi ja baari olisi auki yöhön.Ehkä tämä korona-aika tarjoaa jonkin näkökulman tähänkin asiaan.

Vapaus on ehkä vahvimmin vapautta silloin, kun siitä on varaa tinkiä. Suomalaisten vapautta on nyt rajoitettu valtioneuvoston päätöksin. Tilanne kertoo osaltaan siitä, että yhteiskuntamme on ollut monella tavoin vapaa, avoin ja turvallinen. Nyt on aika tinkiä vapaudesta, jotta maamme olisi edelleen mahdollisimman turvallinen. Ja kieltämättä erilaiset rajoitukset avaavat silmän vapauden merkitykselle. Eiköhän vapaus ole vähän kuin vesi, jonka arvon ymmärtää paremmin autiomaassa kuin kaivolla. Nyt tingitään, jotta sitten joskus ei taas ihan niin paljon  tarvitsisi.

”On tarpeetonta pulputtaa mitään turhista kitinöistä. Kyllä me jollain lailla lujilla olemme kaikki.”

Media vilisee erilaisia ohjeita, millä ihmiset saisivat aikansa nyt kulumaan. Neuvoja riittää itsetyydytyksestä virkkaamiseen. Ja jos eivät käsityöt kiinnosta, muutakin löytyy. Totta kai rajoittunut elämänpiiri uhkaa tylsistyttää. Minulla itselläni on tältä osin kohtuullisen helppoa.  Viritykseltäni sopivan introverttina kuvittelen olevani erinomaista seuraa itselleni. Voin lukea, kirjoittaa, sommitella valokuvia, kuunnella kuunnelmia Yle areenasta tai olla vain ja antaa mielikuvituksen viedä. Ero tavanomaiseen ei ole huikea. Eikä minulla ole keskenkasvuisia ympärilläni, eikä koiraa. Vaimo onneksi on. Hän testasi olotilaani eilen lähtiessään ostoksille sanomalla, että "mä menen käymään kuussa" - ja oli kuulemma varma, että olen retkeilemässä ajatuksineni jossain toisessa aurinkokunnassa, enkä huomaa hänen toteamuksessaan mitään outoa... Huolenaiheeni nykytilanteessa ei ole millään tavalla siinä, miten saan aikani kulumaan, vaan epidemian vaikutuksissa yhteiskuntaan ja sen taloudelliseen perustaan. Samalla yritän muistaa, että ihmisten tuntemukset ruohonjuuren tasolla ovat tärkeitä nekin. On tarpeetonta pulputtaa mitään turhista kitinöistä. Kyllä me jollain lailla lujilla olemme kaikki.

Kotiseutuni paikallsmedia otsikoi torstaina 19.3.2020 printtiversionsa etusivulla, että ”Koronavirus hiljensi kaiken”. Tarjoutumatta opettamaan yhdellekään journalistille hänen työtään en malta kuitenkaan olla toteamatta, että otsikko  on onneksi  epätosi. Uutisointi itsessään oli toki asiallista.  Esimerkiksi terveydenhuollossa – ja totta kai monen monituisessa muussakin paikassa - painetaan nyt pitkiä päiviä ja viikkoja. Että olen iloinen esimerkiksi niitä valko- ja sinipukuisista ihmisistä, jotka häärivät tätäkin kirjoittaessani  Tampereen yliopistollisessa sairaalassa, josta itseni on nyt oman työnantajani varotoimena nostettu tekemään etänä jotakin, josta en ihan tarkalleen vielä tiedä, mitä se tulee olemaan. Kertyneet säästövapaat vuodelta 2018 tulen luultavasti myös pitämään tänä keväänä roikkumasta. Koen työnantajani toimenpiteen henkilöstöstä huolehtimisena.

 Ja kun katson ikkunalleni, vanha ystäväni orkidea kukkii. Ja vilkaistessani ulos huomaan, että aurinko paistaa, vaikka silläkin on korona. 

Koeteltu totuus on, että porukalla pärjätään. Se pätee niin terveenä kuin sairaana, ylä- ja alamäessä. Yhtä lailla etäisyyden ottamisen aikaan kuin sitten, kun on taas paikallaan paiskata kättä. Pysytään tyyninä ja jatketaan.