Siirry pääsisältöön

KAIKELLA ON AIKANSA


”Koira on ihmiselle eräänlainen edeskäypä, jonka elämänkaaren saa parhaimmillaan seurata kasvavan pennun riehakkuudesta vanhuuden arvokkaaseen verkkaisuuteen ja voimien vähenemiseen.”


”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla”. Sanat Vanhan testamentin Saarnaajan kirjan kolmannessa luvussa ovat käyneet liki kliseisiksi, koska ne ovat niin todet. Pysähdyn niiden ajatuksiin nyt, kun olen kuluneen viikon opetellut koiratonta elämää yli 15-vuotiaan norwichinterrierimme Jasun lähdettyä nyt muistojen bulevardille. Koira on ihmiselle eräänlainen edeskäypä, jonka elämänkaaren saa parhaimmillaan seurata kasvavan pennun riehakkuudesta vanhuuden arvokkaaseen verkkaisuuteen ja voimien vähenemiseen. Sama kaiku on lopulta omissa askeleissani. Puhelin Jasulle joskus sen ollessa pentu, että sovitaan, että olemme molemmat minun 50-vuotispäivilläni. Olimme. Niistä kekkereistä on tätä kirjoittaessani reilut kuusi vuotta. Niin kuin olemisemme olisi jollain tavalla ollut meidän tai oikeasti minun sovittavissani.


Jasper 
(21.9.2004-24.2.2020)

Mutta nyt olen siis koiraton mies. Koira ei ole vain koira, siitä tulee kumppani ja arjessa niin monessa läsnä oleva sinä. Lopulta on aika lailla turha väännellä siitä, onko eläin se vai hän. Ihmisen näkökulmasta suhde koiraan on monella tavalla  minä-sinä –suhde. Tätä myöten eläimen menettäminen on kokonainen menetys, eikä sellaisena koskaan olkaa kohauttamalla väheksyttävä. Kaiken kaikkiaan erityisesti toisen ihmisen menetyksen painavuuden puntaroiminen on useimmiten typerää,  kun ei todennäköisesti itse jaa kokemusmaailmaa, johon se liittyy. Jokaisella on ihka omat tunteensa ja ajatuksensa, joihin on usein ulkopuolisen tarpeetonta mennä viisauksillaan ronkkimaan.   Enkä minäkään sure koirassani vain koiraa, vaan myös itseäni. Pohdiskelen sitä, miten aika kääntyilee saranoillaan. Ihan samaa tapahtuu silloin, kun surraan läheisen ihmisen kuoltua. Ja minä teen nyt sitä, mitä surussa usein tehdään: muistelen. Ja myös iloitsen menneisiin vuosiin mahtuneesta ja olen helpottunut, että pitkä koiranelämä tuli pisteelleen kauniisti.  Illalla katson luultavasti kelloa, että koska pitää lähteä iltalenkille – muistaen samassa, että eihän me mihinkään olla enää menossa. Ja jatkan Saarnaajan kirjan kolmannen luvun parissa: "Mitä nyt on, on ollut ennenkin, ja mitä vastedes on, sitäkin on ollut ennen." Elämä on menetysten ketju alkaen syntymästä ja siitä, kun pienenä viedään tutti. Onneksi se on paljon muutakin.

Jasu oli myös monta kertaa kirjoituskaverini. Sen tassunjälkiä on vuosien varrella jäänyt teksteihini . Poimin niistä tähän kaksi.


Talossa on elämänhiljaista.
Kello tassuttelee kuin aave
sairaalan hallintokäytävällä lauantaina.
Siili askeltaa ajatusten pururataa takaperin.

Koira huokaisee ja kääntää kylkeä
kevätauringon grillissä.

Ollaan
luomisen bilekansaa.


Runon ensimmäinen versio päivittyy kevättalveen 2013. Olin tuolloin vuorotteluvapaalla palkkatyöstäni, podin maaliskuun minuun usein jossain muodossa iskevää kevättympiintymistä ja kirjoitin runoja, jotka sittemmin julkaisin vuosina 2015-2018 ilmestyneissä kirjoissa. Voin tekstin ääressä edelleen palauttaa mieleeni sen pysähtyneisyyden tunnelman, kun istuin pöytäni ääressä, ulkona aurinko sulatti hankia ja ärsytti kumotuksellaan mieltäni – ja koira makasi mieltymyksensä mukaan olohuoneen lattialle ikkunasta lankeavassa valoläikässä, käänsi sitten kylkeä huokaisten. Sellaista bilekansaa olimme. Runo on minun, Matti Kivilahden, Marjatta Norojärven ja Tomi Voroninin yhteiskokoelmassa Seudut, maat (2018).



Vihreillä niityillä
Jasper kesäkuussa 2011 

Tästä toisesta runosta tuli muistosanat Jasulle, vaikka en sitä kirjoittaessani asiaa sen kummemin miettinyt. Teksti sai muotonsa pitkin syksyä 2019 ja on ilmestynyt kokoelmassani Ennen kesää kadotus (2020).


Koirani on tullut hitaaksi ja kuuroksi,
edeskäypä
maailma yhä enemmän kirsunkärjessä.

Kävelemme iltalenkkiä entistä kauemmin
kuun alla, kurkottelematta
taivaalta juuri nyt tämän enempää.


Jasu ei enää palaa meille, vaikka sen tuhka tulee uurnassa ensi viikolla. Tulemme kätkemään koiran tuhkan aikanaan maahan. Sen, mitä koirasta on jäänyt näkyväksi on aika palata siihen elämän kiertokulkuun, jonka osa olemme, niin se kuin minä. Samalla tavalla palaan itse aikanaan maaksi, kun käyttöliittymäni jää tarpeettomaksi. En askartele ajatuksissani sen kummemmin mietteillä koirien taivaasta tai muusta käsityskykyäni suuremmasta. Jasu on nyt muistojeni bulevardilla. Sen askel on siellä kevyt ja häntä terhakasti pystyssä. Niin se on totta ja olemassa niin kuin vain voi. Ison miehen silmät kostuvat nyt ja vielä monta kertaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  PAAPAN JOULUSAARNA Sairaalapapin iltakirjasta   Istun sairaalan sisääntuloaulassa, kello löi jo viisi. Ilta-ajan seesteisyys on laskeutunut, poliklinikat sulkeneet jo tältä päivältä. Seinustalla istuu mies ja lukee William Goldingin romaania Kärpästen herra . Häiritsen hänen rauhaansa ja pysähdyn juttelemaan. Keskustelemme kirjoista ja niiden lukemisesta. Ajatusten ketju etenee niin, että suosittelen hänelle Reetta Huttusen novellikokelmaa Katsastusasema . Kerron lukeneeni sen Haapamäen radalla. ”Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat.” Taksikuski kävelee aulan halki hissille ja huikkaa tervehdyksen. Toivotamme hyvät joulut, olemme olleet samassa koulun kuusijuhlassa jo 1970-luvun alussa Tampere Southern Comfortissa. Nyt täällä, omilla töillämme. Ihmiset tulevat ja menevät. Siinä välissä he ovat. Kuusi Kahvion kulmalla kuusi kynttilöineen käy. Niitä on joka osastolla lisää. Joulun lapsi syntyy ja työ tulee täytetyksi. ”Ja kaiken tämän kipujen mies ja sairaude
  TULEE HEINÄKUU Viisi sitaattia matkapäiväkirjasta   ”Ajan Vilppulan asemalle. Peruutan auton parkkiin asema-aukion reunaan. Laiturilla on autiota. Suomi on vaipumassa lomaan., mutta väkeä on yllättävän paljon lähdössä jonnekin. Kaalimato tulee ajoissa niin kuin se useimpina aamuina tulee. Pötikkä   pysähtyy asemalle kello 6.38. Nousen kyytiin.” Vuonna 2019 viikonpäivät sattuivat samoille kohdille kuin tänä vuonna. Olin kesäkuun viimeisenä lauantaina Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa niin kuin tänäkin vuonna. Muistan olleeni siellä jotenkin hukassa ja yksin ihmisten keskellä: ajatukseni olivat muualla. Lähdin hyvissä ajoin iltapäivällä Sylvaan koululta kaupungille ja kävelin sieltä pikkuhiljaa asemalle. Juna vei minut Tampereen kautta kotiin. Maanantaina alkoi heinäkuu. Oli 1.7.2019. Päivämäärä on yksi kilometritolppa elämäni matkalla. Tuona päivänä palasin yhdeksän kuukauden toipilasajan jälkeen palkkatöihini sairaalapastoriksi Tampereen Hatanpäälle. Se oli silloin jä
  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matkalla kohti Vilp