Siirry pääsisältöön

KAIKELLA ON AIKANSA


”Koira on ihmiselle eräänlainen edeskäypä, jonka elämänkaaren saa parhaimmillaan seurata kasvavan pennun riehakkuudesta vanhuuden arvokkaaseen verkkaisuuteen ja voimien vähenemiseen.”


”Kaikella on määrähetkensä, aikansa joka asialla taivaan alla. Aika on syntyä ja aika kuolla”. Sanat Vanhan testamentin Saarnaajan kirjan kolmannessa luvussa ovat käyneet liki kliseisiksi, koska ne ovat niin todet. Pysähdyn niiden ajatuksiin nyt, kun olen kuluneen viikon opetellut koiratonta elämää yli 15-vuotiaan norwichinterrierimme Jasun lähdettyä nyt muistojen bulevardille. Koira on ihmiselle eräänlainen edeskäypä, jonka elämänkaaren saa parhaimmillaan seurata kasvavan pennun riehakkuudesta vanhuuden arvokkaaseen verkkaisuuteen ja voimien vähenemiseen. Sama kaiku on lopulta omissa askeleissani. Puhelin Jasulle joskus sen ollessa pentu, että sovitaan, että olemme molemmat minun 50-vuotispäivilläni. Olimme. Niistä kekkereistä on tätä kirjoittaessani reilut kuusi vuotta. Niin kuin olemisemme olisi jollain tavalla ollut meidän tai oikeasti minun sovittavissani.


Jasper 
(21.9.2004-24.2.2020)

Mutta nyt olen siis koiraton mies. Koira ei ole vain koira, siitä tulee kumppani ja arjessa niin monessa läsnä oleva sinä. Lopulta on aika lailla turha väännellä siitä, onko eläin se vai hän. Ihmisen näkökulmasta suhde koiraan on monella tavalla  minä-sinä –suhde. Tätä myöten eläimen menettäminen on kokonainen menetys, eikä sellaisena koskaan olkaa kohauttamalla väheksyttävä. Kaiken kaikkiaan erityisesti toisen ihmisen menetyksen painavuuden puntaroiminen on useimmiten typerää,  kun ei todennäköisesti itse jaa kokemusmaailmaa, johon se liittyy. Jokaisella on ihka omat tunteensa ja ajatuksensa, joihin on usein ulkopuolisen tarpeetonta mennä viisauksillaan ronkkimaan.   Enkä minäkään sure koirassani vain koiraa, vaan myös itseäni. Pohdiskelen sitä, miten aika kääntyilee saranoillaan. Ihan samaa tapahtuu silloin, kun surraan läheisen ihmisen kuoltua. Ja minä teen nyt sitä, mitä surussa usein tehdään: muistelen. Ja myös iloitsen menneisiin vuosiin mahtuneesta ja olen helpottunut, että pitkä koiranelämä tuli pisteelleen kauniisti.  Illalla katson luultavasti kelloa, että koska pitää lähteä iltalenkille – muistaen samassa, että eihän me mihinkään olla enää menossa. Ja jatkan Saarnaajan kirjan kolmannen luvun parissa: "Mitä nyt on, on ollut ennenkin, ja mitä vastedes on, sitäkin on ollut ennen." Elämä on menetysten ketju alkaen syntymästä ja siitä, kun pienenä viedään tutti. Onneksi se on paljon muutakin.

Jasu oli myös monta kertaa kirjoituskaverini. Sen tassunjälkiä on vuosien varrella jäänyt teksteihini . Poimin niistä tähän kaksi.


Talossa on elämänhiljaista.
Kello tassuttelee kuin aave
sairaalan hallintokäytävällä lauantaina.
Siili askeltaa ajatusten pururataa takaperin.

Koira huokaisee ja kääntää kylkeä
kevätauringon grillissä.

Ollaan
luomisen bilekansaa.


Runon ensimmäinen versio päivittyy kevättalveen 2013. Olin tuolloin vuorotteluvapaalla palkkatyöstäni, podin maaliskuun minuun usein jossain muodossa iskevää kevättympiintymistä ja kirjoitin runoja, jotka sittemmin julkaisin vuosina 2015-2018 ilmestyneissä kirjoissa. Voin tekstin ääressä edelleen palauttaa mieleeni sen pysähtyneisyyden tunnelman, kun istuin pöytäni ääressä, ulkona aurinko sulatti hankia ja ärsytti kumotuksellaan mieltäni – ja koira makasi mieltymyksensä mukaan olohuoneen lattialle ikkunasta lankeavassa valoläikässä, käänsi sitten kylkeä huokaisten. Sellaista bilekansaa olimme. Runo on minun, Matti Kivilahden, Marjatta Norojärven ja Tomi Voroninin yhteiskokoelmassa Seudut, maat (2018).



Vihreillä niityillä
Jasper kesäkuussa 2011 

Tästä toisesta runosta tuli muistosanat Jasulle, vaikka en sitä kirjoittaessani asiaa sen kummemin miettinyt. Teksti sai muotonsa pitkin syksyä 2019 ja on ilmestynyt kokoelmassani Ennen kesää kadotus (2020).


Koirani on tullut hitaaksi ja kuuroksi,
edeskäypä
maailma yhä enemmän kirsunkärjessä.

Kävelemme iltalenkkiä entistä kauemmin
kuun alla, kurkottelematta
taivaalta juuri nyt tämän enempää.


Jasu ei enää palaa meille, vaikka sen tuhka tulee uurnassa ensi viikolla. Tulemme kätkemään koiran tuhkan aikanaan maahan. Sen, mitä koirasta on jäänyt näkyväksi on aika palata siihen elämän kiertokulkuun, jonka osa olemme, niin se kuin minä. Samalla tavalla palaan itse aikanaan maaksi, kun käyttöliittymäni jää tarpeettomaksi. En askartele ajatuksissani sen kummemmin mietteillä koirien taivaasta tai muusta käsityskykyäni suuremmasta. Jasu on nyt muistojeni bulevardilla. Sen askel on siellä kevyt ja häntä terhakasti pystyssä. Niin se on totta ja olemassa niin kuin vain voi. Ison miehen silmät kostuvat nyt ja vielä monta kertaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

  K ESÄN KLIKKIOTSIKKO ”Pappi konttasi R-kioskin lattialla”   Jossain kohdin työuraa ihmisen halu uudistua pakkaa vähetä. Se ei kuitenkaan poista tarvetta työvaatteiden ajoittaiselle uusimiselle. Ei silloinkaan, kun kehon mitat eivät ole entisestään kasvaneet. Minäkin totesin kesällä 2024, että pitää ostaa pari papin virkapaitaa. Jostain mieleen luikerteli sekin ajatus, että ei näitä enää kovin montaa tarvitse hankkia… Vielä ei kuitenkaan kannata laskea päiviä: suunnitelmani on jäädä eläkkeelle vuonna 2028. Saa nähdä, miten suunnitelman käy. Suuntasin joka tapauksessa verkkokauppaan ja sujautin kaksi lyhythihaista virkapaitaa ostoskoriini ja suuntasin kassalle. Sellaiset lyhythihaiset maksavat viiden ja kuudenkympin välillä kappale. Työnantaja ei papin virkavaatteita kustanna, vaikka käytännössä edellyttää niiden käyttämistä.  ”Sieltä paidat olisivat vaivattomasti noudettavissa töistä palatessani.” Ostosmatkani sujui juohevasti, eikä aikaakaan ja lähetys oli matka...
JÄMINKIPOHJA BOOGIE   – JUICE LESKISEN KARU ENNUSTUS Nilsiäläinen Antti Heikkinen sai hiljattain julki liki viisisataasivuisen Juice Leskisen (1950-2006)   elämäkerran Risainen elämä   (Siltala 2014). Sivuja kirjassa soisi olevan enemmänkin – en ymmärrä miksi teos, jonka suurin lukijajoukko on luultavasti kypsynyt vähintään keski-ikään, pitää laatia näkötestiksi. Rahahan siinä tietysti puhuu. Nyt osa lukunautinnosta haihtuu onnettoman pienen tekstin tihrustamiseen. Kirjan sisältöä pidän ansiokkaana. Tekijä luo kohteestaan silottelemattoman ja juuri siksi mahdolliselta vaikuttavan   kuvan. "Lapsuuteni ääniraitaan kuuluu sahan lajittelijan kolina ja testikuvaan laitoksen järvenlahden yli kajastavat valot." En ole koskaan ollut intomielinen juiceuskovainen, mutta toki digannut hänen musiikkiaan kaikella kohtuudella. Levykokoelmassani on cd:nä vuoden 1974 Per Vers, runoilija -albumi, jonka ostamiseen vaikutti varmasti se, että bändissä on m...
LIEKINVAALIJA 85   ”Herra, siunaa tulet jotka syttyvät, siunaa sydämet jotka aina muistavat: ihminen katoaa mutta valo jää.”   -Jouni Paarlahti (1936-2020)   ”Jouni Paarlahti olisi täyttänyt 8.3.2021 85 vuotta. Hän ei täytä, sillä maallinen matka jäi tuosta kilometripylväästä reilut neljä kuukautta vajaaksi.”   Tyttäreni oli vähän yli kahdenkymmenen, kun härnäsin häntä jossain käymässämme keskustelussa sanomalla, että sun täytyy varmaan olla eri mieltä tästä, kun minä ajattelen näin.   Nuori nainen vastasi äänessään ripaus sarkasmia, että mä olen jo siinä iässä, että pystyn myöntämään, että isä on joskus oikeassa. Näinhän se elämä monta kertaa menee. Jouni Paarlahti 1936-2020 (kuva Sanna-Leena Paarlahti)  Oma isäni Jouni Paarlahti olisi täyttänyt 8.3.2021 85 vuotta. Hän ei täytä, sillä maallinen matka jäi tuosta kilometripylväästä reilut neljä kuukautta vajaaksi. Jossain kohdin minäkin kasvoin ikään, jossa ymmärsin, että isälläni ol...