Paarlahden leveydeltä

PULPETTIVARAS HARJOITTAA JOUKKO-OPPIA JA MUUTA ENSIASKELSÄPINÄÄ   Kansakoulumuistoja, osa 1   Mieleni käy hitusen nostalgiseksi, kun teen havainnon, että näiden rivien kirjoittamisen aikaan syyskesällä 2020 on kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun aloitin kansakoulun. Siis puoli vuosisataa. Nostalgisuus on tässä kohdin huomattavasti tervetulleempi tunnetila kuin kauhu tai epätoivo. Aika iso osa elämästä on ohimennen luiskahtanut jonnekin, mutta niinhän elämän kanssa käy. Ei se ole niin iso juttu.   Minun Kansakouluni on Koiviston koulu –  Känsälä  niin kuin sen jossain kohdin ristimme – Tampereen Koikkarissa. Tosiasiassa en kuitenkaan aloittanut tassutteluani oppivelvoitetiellä siellä, vaan olin ensimmäisen lukukauden oppilaana Irjalan viipalekoulussa, joka oli häthätää väsätty parin luokkahuoneen parakki, jolla helpotettiin tuohon aikaan Takahuhdin koulun ylipursumista. Käydään siis siellä. Myöhemmissä muisteluissa päästään kyllä Koikkariin useitakin kertoja.   ” Piirtelin mitä pii

  NÄINKÖ ON? Aforistikon seurassa lempeän lopun äärellä   ”Älä opeta surevaa, jokainen osaa omansa.”   Tamperelaisen palkitun aforistikon Heikki Vesterisen tuore kokoelma Lempeä loppu (Sanarengas) panee monessa kohdin lukijansa kovan eteen. Näinkö  on? Esimerkiksi käy yllä siteerattu. Rupesin miettimään varhaisia surun kokemuksiani. Kuolema raapaisi lähipiiriäni ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olin tullut muistavaiseen ikään, kun isänpuoleinen vaarini kuoli joulukuussa 1976. Äidinpuolen mummu oli lähtenyt jo tammikuussa 1967, mutta siitä ajasta minulla ei ole muistissani muuta kuin kerrottua. Joulukuussa 1976 olisin kaivannut opastusta. En saanut suremisen syrjästä kiinni, vaikka olin jotenkin ymmärtänyt, että lähisukulaisen kuoleman sureminen on oikein ja asiallista. Olin 13-vuotias ja tältäkin osin kesken. Ojennusta kyllä sain rokin huudattamisesta surutalossa. Jotakin sekin kai opetti, ehkä. Heikki Vesterinen:   Lempeä loppu. Aforsmeja  (Sanarengas 2020). Mutta o

  VATUSTA JA HUMALASTA   ”Istuttaa ja kitkeä. Säilöä.   Kaikella on aikansa hopeapajun alla. Hyvä tuuli puhaltaa omenatarhan läpi. Puut tunnetaan hedelmistä.   Kestää kesän viimeinen lehmänhenkäys ja olla tässä vaikka aavistaa jo jonkun pysähtyneen vartoilemaan kuusiaidan päähän. Sitten aika kadottaa.”   Kesä 2020 painuu vääjäämättömästi kohti syksyä ja lakastumista. Se nostaa mieleen haikeuden, jolle en ole immuuni edes minä, marraskuun mielitietty ja paatunut synkkien ilmojen ystävä, joka vietän syntymäpäivääni syyskuussa. Loppuksesässä on jotakin salaperäistä, jollain tavalla jopa pahaenteistä. Suven viimeinen lehmänhenkäys ennen kuin maailma sulkeutuu valolta. Aurinko katsoo jo vinoon. Kesä on vielä tässä, mutta viekastelee jo jotenkin lähtöaikeissa. Hiutaleita tuosta elokuisesta tunnelmasta on tarttunut yllä siteerattuun runoon, joka on heinäkuussa ilmestyneestä kokoelmastani Jäminkipohjan maksiimi.  Sen on arvattavasti saanut alkunsa Ruoveden mumm

RUNOILIJAN TUNNUSTUKSIA Jäminkipohjan maksiimi  osoittaa elämän tarkoituksen   "Jäminkipohja on kylä Ruoveden kunnassa, Pirkanmaalla. Tämän kirjan Jäminkipohja muistuttaa sitä monessa, mutta lopulta se on runon puhujan päässä oleva valtakunta, jossa hän on menneisyyden ja nykyisyyden kanssa painiessaan omalla maallaan." Sanat ovat uusimman runokokoelmani takakannesta. Luonnehdin Facebook-päivityksessäni aikaansaannostani näin: ” Jäminkipohjan maksiimi on sekoitus, jossa on vähän vanhaa ja paljon uutta. Ja siihen, sateen huuhtelemaan ja auringon kirkastamaan kallionsyrjään on kirjoitettu haalein kirjaimin, mutta erottuvasti maksiimi, joka kertoo, mihin elämä on tarkoitettu. Ei sen vähempää.” Jäminkipohjan maksiimi on itselleni tähän asti kirjoittamistani kirjoista juuri nyt tärkein. Mutta se ei ole sitä siksi, että se tulee osoittaneeksi elämän tarkoituksen. Syy on sen syntyhistoriassa ja viimeisessä parissa vuodessa. Kevään 2020 koronaelämä tappoi minusta kaiken lu