Siirry pääsisältöön

 

NÄINKÖ ON?

Aforistikon seurassa lempeän lopun äärellä

 

”Älä opeta surevaa, jokainen osaa omansa.”

 Tamperelaisen palkitun aforistikon Heikki Vesterisen tuore kokoelma Lempeä loppu (Sanarengas) panee monessa kohdin lukijansa kovan eteen. Näinkö  on? Esimerkiksi käy yllä siteerattu.

Rupesin miettimään varhaisia surun kokemuksiani. Kuolema raapaisi lähipiiriäni ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olin tullut muistavaiseen ikään, kun isänpuoleinen vaarini kuoli joulukuussa 1976. Äidinpuolen mummu oli lähtenyt jo tammikuussa 1967, mutta siitä ajasta minulla ei ole muistissani muuta kuin kerrottua.

Joulukuussa 1976 olisin kaivannut opastusta. En saanut suremisen syrjästä kiinni, vaikka olin jotenkin ymmärtänyt, että lähisukulaisen kuoleman sureminen on oikein ja asiallista. Olin 13-vuotias ja tältäkin osin kesken. Ojennusta kyllä sain rokin huudattamisesta surutalossa. Jotakin sekin kai opetti, ehkä.


Heikki Vesterinen: Lempeä loppu. Aforsmeja (Sanarengas 2020).


Mutta olisivatko vanhempani voineet opettaa minua suremaan? Nähdäkseni viime kädessä eivät. Jo siitä syystä, että sureminen ei ole mikään suorite. Surua ei myöskään voi ratkaista, vaikka aika usein sitä kai yritetään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun löytyy joku selittämään, millaisissa vaiheissa suru kulkee tai kauanko se kestää. Lääkettäkin voidaan tarjota.


"Lempeä loppu on tuore muutenkin kuin 

äskettäisen ilmestymisensä takia."


Suremista ei voi opettaa toiselle, mutta tilaa toisen suremiselle voi tehdä ja se on eri asia. Varttuvan ihmisen kohdalla kysymys on kai myös aikuisen mallina olemisesta Siinä ei kukaan ole oppimestarina, ihmisenä sen sijaan. Tilan tekemistä 13-vuotiaan ajatuksille kai minäkin olisin aikoinaan tarvinnut. Sanoja siihen, että ei tarvitse eikä edes voi tuntua muulta kuin miltä itsestä tuntuu ja että ihminen saa itkeä riippumatta kromosomeistaan. Ja että itkemättäkin saa olla. Black Sabbath tai Thin Lizzy saattoivat hyvinkin kanavoida oleellista yhden tamperelaiskoltiaisen suremisesta loppuvuonna 1976.

 Sureminen kuuluu samaan sarjaan kuin elämän tarkoitus siinä, että toista on sen kohdalla paha opettaa. Ääneen voi ajatella ja olla ihmisiksi, ei sen enempää. Vesterisen aforismit ovat samaa sukua sikäli, että niitä ei voi oikein avata toiselle valmiiksi. Niin ne näyttävät vähän kuin oheinen kirjan kannesta otettu kuva, joka ei näytä aivan siltä kuin sen pitäisi, sillä se on lukijan jäljiltä hänen jättämässään asennossa.  Suosittelen teoksen hankkimista omiin käsiin, sen silmäämistä omin silmin ja lukemista omalla päällä. Se maksaa vaivan, sillä Lempeä loppu on tuore muutenkin kuin äskettäisen ilmestymisensä takia.

Ja kun Heikki Vesterinen kirjoittaa: ”Minä olen se tulevaisuus, jonka puolesta taistelin”,  olen sanojen kanssa  jälleen kovan edessä. Näinkö on?

 


 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

JÄMINKIPOHJA BOOGIE   – JUICE LESKISEN KARU ENNUSTUS Nilsiäläinen Antti Heikkinen sai hiljattain julki liki viisisataasivuisen Juice Leskisen (1950-2006)   elämäkerran Risainen elämä   (Siltala 2014). Sivuja kirjassa soisi olevan enemmänkin – en ymmärrä miksi teos, jonka suurin lukijajoukko on luultavasti kypsynyt vähintään keski-ikään, pitää laatia näkötestiksi. Rahahan siinä tietysti puhuu. Nyt osa lukunautinnosta haihtuu onnettoman pienen tekstin tihrustamiseen. Kirjan sisältöä pidän ansiokkaana. Tekijä luo kohteestaan silottelemattoman ja juuri siksi mahdolliselta vaikuttavan   kuvan. "Lapsuuteni ääniraitaan kuuluu sahan lajittelijan kolina ja testikuvaan laitoksen järvenlahden yli kajastavat valot." En ole koskaan ollut intomielinen juiceuskovainen, mutta toki digannut hänen musiikkiaan kaikella kohtuudella. Levykokoelmassani on cd:nä vuoden 1974 Per Vers, runoilija -albumi, jonka ostamiseen vaikutti varmasti se, että bändissä on m...
Lähetä kommentti
Lue lisää
 ORKIDEA JA SYKSYN VALO ”Olen leipäpappi, tiedäthän.” Paarlahden leveydellä on ollut hiljaista elokuun lopulta. Hiljaiselo tulee luultavasti jatkumaan syksyn, saa nähdä miten on talven osalta. Syy ei ole kirjoittajan oleminen ylenmäärin huonossa hapessa, ehkä jonkin verran hänen laiskuutensa, mutta ennen kaikkea kirjoitusprojekti, jonka on tarkoitus olla valmis alkuvuodesta. Sen verran huonohappisuutta asiassa on mukana, että en viitsi nykyään repiä itsestäni väkisin kaikkea tehoa irti, jos ei ole pakko. Aivovuodostani on nyt runsaat kuusi vuotta ja vointini on hyvä, mutta rakastan päässäni olevaa hernettä niin, että pyrin kuuntelemaan sen kuulumisia kunnioituksella. Että jaksaisin hyvin nimen omaan niissä asioissa, joista minulle maksetaan palkka ihan euroina. Olen leipäpappi, tiedäthän.   ”Virolainen kirjailija Jaan Kross kuulemma rentoutui kirjoittamalla jotakin muuta kuin mikä oli työn alla. Ehkä löydän itsestäni joskus samaa.”   Talven osalta epävarmuu...
Lähetä kommentti
Lue lisää
LIEKINVAALIJA 85   ”Herra, siunaa tulet jotka syttyvät, siunaa sydämet jotka aina muistavat: ihminen katoaa mutta valo jää.”   -Jouni Paarlahti (1936-2020)   ”Jouni Paarlahti olisi täyttänyt 8.3.2021 85 vuotta. Hän ei täytä, sillä maallinen matka jäi tuosta kilometripylväästä reilut neljä kuukautta vajaaksi.”   Tyttäreni oli vähän yli kahdenkymmenen, kun härnäsin häntä jossain käymässämme keskustelussa sanomalla, että sun täytyy varmaan olla eri mieltä tästä, kun minä ajattelen näin.   Nuori nainen vastasi äänessään ripaus sarkasmia, että mä olen jo siinä iässä, että pystyn myöntämään, että isä on joskus oikeassa. Näinhän se elämä monta kertaa menee. Jouni Paarlahti 1936-2020 (kuva Sanna-Leena Paarlahti)  Oma isäni Jouni Paarlahti olisi täyttänyt 8.3.2021 85 vuotta. Hän ei täytä, sillä maallinen matka jäi tuosta kilometripylväästä reilut neljä kuukautta vajaaksi. Jossain kohdin minäkin kasvoin ikään, jossa ymmärsin, että isälläni ol...
Lähetä kommentti
Lue lisää