NÄINKÖ ON?

Aforistikon seurassa lempeän lopun äärellä

 

”Älä opeta surevaa, jokainen osaa omansa.”

 Tamperelaisen palkitun aforistikon Heikki Vesterisen tuore kokoelma Lempeä loppu (Sanarengas) panee monessa kohdin lukijansa kovan eteen. Näinkö  on? Esimerkiksi käy yllä siteerattu.

Rupesin miettimään varhaisia surun kokemuksiani. Kuolema raapaisi lähipiiriäni ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun olin tullut muistavaiseen ikään, kun isänpuoleinen vaarini kuoli joulukuussa 1976. Äidinpuolen mummu oli lähtenyt jo tammikuussa 1967, mutta siitä ajasta minulla ei ole muistissani muuta kuin kerrottua.

Joulukuussa 1976 olisin kaivannut opastusta. En saanut suremisen syrjästä kiinni, vaikka olin jotenkin ymmärtänyt, että lähisukulaisen kuoleman sureminen on oikein ja asiallista. Olin 13-vuotias ja tältäkin osin kesken. Ojennusta kyllä sain rokin huudattamisesta surutalossa. Jotakin sekin kai opetti, ehkä.

Heikki Vesterinen: Lempeä loppu. Aforsmeja (Sanarengas 2020).

Mutta olisivatko vanhempani voineet opettaa minua suremaan? Nähdäkseni viime kädessä eivät. Jo siitä syystä, että sureminen ei ole mikään suorite. Surua ei myöskään voi ratkaista, vaikka aika usein sitä kai yritetään. Viimeistään siinä vaiheessa, kun löytyy joku selittämään, millaisissa vaiheissa suru kulkee tai kauanko se kestää. Lääkettäkin voidaan tarjota.

"Lempeä loppu on tuore muutenkin kuin 

äskettäisen ilmestymisensä takia."

Suremista ei voi opettaa toiselle, mutta tilaa toisen suremiselle voi tehdä ja se on eri asia. Varttuvan ihmisen kohdalla kysymys on kai myös aikuisen mallina olemisesta Siinä ei kukaan ole oppimestarina, ihmisenä sen sijaan. Tilan tekemistä 13-vuotiaan ajatuksille kai minäkin olisin aikoinaan tarvinnut. Sanoja siihen, että ei tarvitse eikä edes voi tuntua muulta kuin miltä itsestä tuntuu ja että ihminen saa itkeä riippumatta kromosomeistaan. Ja että itkemättäkin saa olla. Black Sabbath tai Thin Lizzy saattoivat hyvinkin kanavoida oleellista yhden tamperelaiskoltiaisen suremisesta loppuvuonna 1976.

 Sureminen kuuluu samaan sarjaan kuin elämän tarkoitus siinä, että toista on sen kohdalla paha opettaa. Ääneen voi ajatella ja olla ihmisiksi, ei sen enempää. Vesterisen aforismit ovat samaa sukua sikäli, että niitä ei voi oikein avata toiselle valmiiksi. Niin ne näyttävät vähän kuin oheinen kirjan kannesta otettu kuva, joka ei näytä aivan siltä kuin sen pitäisi, sillä se on lukijan jäljiltä hänen jättämässään asennossa.  Suosittelen teoksen hankkimista omiin käsiin, sen silmäämistä omin silmin ja lukemista omalla päällä. Se maksaa vaivan, sillä Lempeä loppu on tuore muutenkin kuin äskettäisen ilmestymisensä takia.

Ja kun Heikki Vesterinen kirjoittaa: ”Minä olen se tulevaisuus, jonka puolesta taistelin”,  olen sanojen kanssa  jälleen kovan edessä. Näinkö on?