PULPETTIVARAS HARJOITTAA
JOUKKO-OPPIA
JA MUUTA ENSIASKELSÄPINÄÄ

 

Kansakoulumuistoja, osa 1

 

Mieleni käy hitusen nostalgiseksi, kun teen havainnon, että näiden rivien kirjoittamisen aikaan syyskesällä 2020 on kulunut viisikymmentä vuotta siitä, kun aloitin kansakoulun. Siis puoli vuosisataa. Nostalgisuus on tässä kohdin huomattavasti tervetulleempi tunnetila kuin kauhu tai epätoivo. Aika iso osa elämästä on ohimennen luiskahtanut jonnekin, mutta niinhän elämän kanssa käy. Ei se ole niin iso juttu.

 

Minun Kansakouluni on Koiviston koulu – Känsälä niin kuin sen jossain kohdin ristimme – Tampereen Koikkarissa. Tosiasiassa en kuitenkaan aloittanut tassutteluani oppivelvoitetiellä siellä, vaan olin ensimmäisen lukukauden oppilaana Irjalan viipalekoulussa, joka oli häthätää väsätty parin luokkahuoneen parakki, jolla helpotettiin tuohon aikaan Takahuhdin koulun ylipursumista. Käydään siis siellä. Myöhemmissä muisteluissa päästään kyllä Koikkariin useitakin kertoja.

 

”Piirtelin mitä piirtelin, silloinkin. Kyllä minut kouluun kuitenkin päästettiin karvan verran alle seitsenvuotiaana.”

 

Olin ollut jo edellisvuoden koulun kyljessä puolipäivähoidossa ja sen yhteydessä esikoulussa. Olin havainnut ollessamme edellisenä pitkäperjantaina vieraisilla Pohjanmaan paappalassa osaavani lukea, joten maailma oli siltäkin osin avartumaan päin. Boogieteorian alkeet piti sittemmin tietenkin opetella eli koulun aljettua piti palata tavailemiseen. Muistan myös käyneeni jossain soveltuvuustestissä, minkä jälkeen aikuiset sitten kovasti aprikoivat ylitseni, pitäisikö minun kouluun menemistäni lykätä seuraavaan vuoteen. Muistan, että jotain siinä testissä piti piirrellä, vetää viiva kahden viivan väliin tai jotakin sellaista kypsyyttä paljastavaa menoa se oli. Kukaan ei kyllä sanonut minulle, että tehtäviin olisi pitänyt suhtautua jotenkin tosissaan. Piirtelin mitä piirtelin, silloinkin. Kyllä minut kouluun kuitenkin päästettiin karvan verran alle seitsenvuotiaana.

 

Tuohon aikaan ikäluokat olivat suurempia kuin nykyisin ja luokat 32-oppilaisia. Paitsi, että meidän luokalla koulukkaita oli 33. Tuona syksynä isäni teki Rymy-Eetun raivolla meidän perheelle taloa Korkinmäkeen. Kouluun oli alun perin ilmoitettu, että muutamme lokakuussa. Isä totesi kuitenkin jossain vaiheessa, että ei millään jaksa tingata pytinkiä siihen mennesä asuttavaksi, kun piti hoitaa oma päivätyö Tampereen tyttölyseossakin. Vanhempani päättivätkin, että muutamme koulun joululoman aikana. Luokkaan oli otettu yksi oppilas enemmän sen tiedon perusteella, että yksi sälli hilppasee lokakuussa muualle. Tämä asiantila loi joitakin muistiraapaisuja päähäni.

 

”En muista tuosta ensimmäisestä syksystä ja sen koulumeiningistä paljoakaan. Mihinkään syysjumalanpalvelukseen en muista joutuneeni osallistumaan eli ilmeisesti uskonnonvapauttani ei tässä kohdin poljeksittu.”

 

Minulla on mielikuva, että opettaja, jonka nimen olen armollisesti unohtanut, kysyi tuon tuosta, että koska te muutatte. Voi olla, että hän tiedusteli asiaa kerran, mutta seitsemän vanhan pää taltioi sen sillä tavalla, että asiaa tivattiin alituisesti. Niin tai näin, mutta sinne se on syöpynyt muistojeni bulevardeille siten, että pystyn palauttamaan mieleeni sen jotensakin haljun tunteen, mikä pojankoltiaiseen syntyi. Ymmärsin olevani jollain lailla persona non grata. Kokemukseeni liittyy se, että ilmeisesti naapuriluokasta oli haettu yksi pulpetti meidän puolelle, jotta kaikille riitti pöytä ja jakkara. Niinpä minua huudeltiin koulun pihalla pulpettivarkaaksi. Miten meidän perheen muuttoaikataulu ja se, että pulpetti oli haettu, jotta viimeinenkin ekaluokkalainen eli nimenomaan minä sai alleen pallin, oli yleisessä tiedossa koulun pihamaalla, sitä en tiedä.

 

En muista tuosta ensimmäisestä syksystä ja sen koulumeiningistä paljoakaan. Mihinkään syysjumalanpalvelukseen en muista joutuneeni osallistumaan eli ilmeisesti uskonnonvapauttani ei tässä kohdin poljeksittu. Virrenveisuunkin liitän vasta muistoihin Koikkarista - mustakantisen virsikirjan ja pontevasti harmonia tallovan opettajan. Luokan ovenpielessä oli jokin taulukko, johon opettaja pani lasten nimien perään tähtiä ilmeisesti jostain hyvästä olemisesta. Varmaan piti osata olla hiljaa. Tähtisade ei ryöpynnyt minun laariini, mutta muistaakseni sain yhden säälistä ennen joulua. Sen sijaan aloittelin jo Irjalassa sittemmin kunnaikkaisiin mittoihin parin vuoden aikana kehkeytyvän jälki-istunnan. Sen muistan, että meidän luokalla oli kaksi Aria ja yhden pojan sukunimeä epäilen Rapolaksi. Arien kanssa oleksittiin kimpassa jonkin verran koulun ulkopuolellakin. Olin jo pienenä vähän introvertti niin kuin isonakin, eikä minulla ollut kauheasti kavereita ennen kouluaikaa, mutta en muista kuitenkaan kokeneeni sen kummempaa yksinäisyyttä. Pysyviä suhteita ei tuosta ensivaiheesta kuitenkaan jäänyt. Koulukaverini Ispe ja Heimo tulivat kanssani samoille pihoille vasta Koikkariin siirtymiseni jälkeen. Molemmat ovat tätä nykyä työtovereitani Tampereen seurakuntayhtymässä, Heimo lähin kollegani sairaalasielunhoidossa. Ispe on ollut kohta viisikymmentä vuotta lähimpiä ystäviäni ja on muun muassa nuoremman tyttäreni kummisetä. Juha, myöhempi  on kolmas noilta ajoilta, johon yhteys on pysynyt. Jonkun kanssa tavataan somessa. Samoin Koikkarin vuosilta on tuttavuuteni Tampereen seudulla taksia ajavaan Pertsaan,  hänkin kansakoulun luokkakaverini, jonka kanssa näemme nykyäänkin aika ajoin töittemme yhteyksissä. Elokuun lopulla tupsahdin myös Koikkarin Ekassa parin vuoden tauon perästä vastakkain Tapin kanssa - hän on alkujaan Nirvan poikia ja yhdeksän vuotta hänenkin kanssaan tahkosimme samoissa luokkahuoneissa. Näkemisemme venähti kymmeniksi minuuteiksi ja oli eittämättä menneen kesän parhaita aikoja.

 

”Syyslukukausi meni ja sen päättymisen myötä pulpettivaras katosi Tampere Southern Comfortiin. Pulpetti palautettiin varmaankin sinne, minne se kuului ja kaikilla oli hyvä mieli.”

 

Mutta Irjalan viipalekoulussa me keltanokat tavailimme aapiskirjaa, väsäsimme jotain rättikässyhommaa, poikien keskinäinen ranking määräytyi sen mukaan, kuka voittaa kenetkin tappelussa – ja sitten oli sitä kuuluisaa joukko-oppia.

 

Leikkaus, unioni, alkiot ja niin edelleen. Joukko-oppi oli varmaan jollain tavalla järkevää ja hyödyllistä. Parhaiten muistan siitä kuitenkin tilanteen, joka oli omiaan vahvistamaan ajatustani, että tämä koulu ei ole ihan minun juttuni. Sellaisia aatoksia ajelehti jo tuolloin ajatusteni Tonavassa. Tapahtui näin: Saimme opettajalta tehtäväksi piirtää joukon, jossa on yksi (1) alkio. Piirsin. Laadin joukon, jonka ainoana alkiona oli numero kaksi (2). Se homma hirtti kiinni siihen, että numeroa kaksi ei ollut vielä opetettu. Että eläköön vapaana kukkivaa luovuutta jalostava Systeemi. Mutta onpahan jotain mitä muistella 57-vuotiaana. Ja kaiken uhallakin piirrän tähän joukon, jossa on alkiona kakkonen.

 

 

 

Syyslukukausi meni ja sen päättymisen myötä pulpettivaras katosi Tampere Southern Comfortiin. Pulpetti palautettiin varmaankin sinne, minne se kuului ja kaikilla oli hyvä mieli. Muutimme omaan taloon uudenvuodenaattona 1970. Tammikuun alkupäivinä oli edessä asettuminen huomattavasti vanhaa koulua suurempaan Känsälään, jonne piti osata kulkea kaupungin linja-autolla, jossa jo pysäytysnapit olivat sen verran korkealla, että niihin ylettyminen teki tiukkaa. Ja tuli päivävuoro, koulua saattoi olla puolesta päivästä iltapäiväneljään. Mutta kaikesta selvisin, kun pääsin alkuun. Kun Ispe kävi katsomassa minua syksyllä 2018 ollessani toipumassa aivoverenvuodostani Tammenlehväkeskuksessa ja istuimme aulakahviossa sumpilla, hän totesi: ”Kun oltiin ekalla, mä opin kahdessa viikossa, että missä sä oot, siellä talo voi kaatua. Ja kyllä se sama veto on edelleen päällä.” Sanat rohkaisivat silloin, ja saattoivat olla tottakin.

Känsälä elokuussa 2020

Mutta siitä joskus, toisessa kuussa. Kun tarina ehtii Känsälään.