VATUSTA JA HUMALASTA

 

”Istuttaa ja kitkeä.

Säilöä.

 

Kaikella on aikansa hopeapajun alla.

Hyvä tuuli puhaltaa omenatarhan läpi.

Puut tunnetaan hedelmistä.

 

Kestää kesän viimeinen lehmänhenkäys

ja olla tässä

vaikka aavistaa jo jonkun pysähtyneen

vartoilemaan kuusiaidan päähän.

Sitten aika kadottaa.”

 

Kesä 2020 painuu vääjäämättömästi kohti syksyä ja lakastumista. Se nostaa mieleen haikeuden, jolle en ole immuuni edes minä, marraskuun mielitietty ja paatunut synkkien ilmojen ystävä, joka vietän syntymäpäivääni syyskuussa.

Loppuksesässä on jotakin salaperäistä, jollain tavalla jopa pahaenteistä. Suven viimeinen lehmänhenkäys ennen kuin maailma sulkeutuu valolta. Aurinko katsoo jo vinoon. Kesä on vielä tässä, mutta viekastelee jo jotenkin lähtöaikeissa. Hiutaleita tuosta elokuisesta tunnelmasta on tarttunut yllä siteerattuun runoon, joka on heinäkuussa ilmestyneestä kokoelmastani Jäminkipohjan maksiimi. 

Sen on arvattavasti saanut alkunsa Ruoveden mummulani pihalla jonakin hetkenä, kun olemme tarkastelleet setäni Heikki Paarlahden (1945-2019) kanssa maailmaa asian vaatimalla hitaudella. Kuvassa ovat hopeapaju, omenapuut, vielä lämmin tuulenvire ja kuusiaita, jonka päähän linja-auto takavuosoina seisahtui. Kun joku oli tulossa – tai lähdössä. Ehkä se oli viime kesänä ennen kuin tuli aika kadottaa.

 

”Loppukesä tiivistyi ympärilleni hyvyydeksi.”

 

Eilen oli tullut taas ajankohtaiseksi kirjoittaa kesäinen versio novellista Torpedo kolaa pihan.  Vähemmän kryptisesti ilmaistuna nurmikko vaati poikkaisemista. Ei muuta kuin bensaa koneeseen ja mies kävelemään koneen perään.

Leikkuutyö kävi alkuun kivuliaasti, sillä selkä vastusti. Huomasin häpeäkseni leikitteleväni ajatuksella, että sanoisin Jumalalle, että jos olet olemassa, häädä tämä kipu kääntöpuolestani.  Jumala ei leiki minulla, joten kaiken kohtuuden nimissä minun ihmisenä olisi syytä vastavuoroisuuden nimissä pidättäytyä kaiken maailman aivopieruista. Sillä, miten selkäni päivän mittaan asettui, ei ole tekemistä Jumalan olemassaolon tai – olemattomuuden kanssa. Hyvinvointini kanssa kylläkin. Todennäköisin vastaus pohdintooni olisi ollut Jumalan toteamus, että mitäs jätkä jos vähän reenaisit sitä ruhoasi.  Vuorosanojen kirjoittaminen Jumalan suuhun tässä kohdin on totta kai turhanaikaista puuhaa sekin. Mutta kuinka paljon elämästä lopulta voi löytää tämän tapaisia ajatusmalleja.

Loppukesä tiivistyi ympärilleni hyvyydeksi. Ruoho katkesi. Saatuani urakkani päätökseen käyskentelin puutarhassa ja otin kasan kuvia. Vatusta, humalasta ja muista kotipihan ihmeistä. Nautin elokuun päivän niin kuin nautitaan Taivasten valtakunta. Annoin sen olla, tulla ja kypsyä.

”Hetken valo ulottuu meihin hetkellisiin ja soi

kesäillan valssi kaksirivisellä.”

(kokoelmasta Jäminkipohjan maksiimi)