RUNOILIJAN TUNNUSTUKSIA

Jäminkipohjan maksiimi 

osoittaa elämän tarkoituksen

 

"Jäminkipohja on kylä Ruoveden kunnassa, Pirkanmaalla. Tämän kirjan Jäminkipohja muistuttaa sitä monessa, mutta lopulta se on runon puhujan päässä oleva valtakunta, jossa hän on menneisyyden ja nykyisyyden kanssa painiessaan omalla maallaan." Sanat ovat uusimman runokokoelmani takakannesta. Luonnehdin Facebook-päivityksessäni aikaansaannostani näin: ” Jäminkipohjan maksiimi on sekoitus, jossa on vähän vanhaa ja paljon uutta. Ja siihen, sateen huuhtelemaan ja auringon kirkastamaan kallionsyrjään on kirjoitettu haalein kirjaimin, mutta erottuvasti maksiimi, joka kertoo, mihin elämä on tarkoitettu. Ei sen vähempää.”

Jäminkipohjan maksiimi on itselleni tähän asti kirjoittamistani kirjoista juuri nyt tärkein. Mutta se ei ole sitä siksi, että se tulee osoittaneeksi elämän tarkoituksen. Syy on sen syntyhistoriassa ja viimeisessä parissa vuodessa.

Kevään 2020 koronaelämä tappoi minusta kaiken luovuuden. Pistin vappuna myös tämän blogin hyllylle, jossa se sai olla kolme kuukautta. Jossain kohdin toukokuuta sain kuitenkin kirjoitettua jokusen rivin. Päässäni syntyi ajatus koota yhteen jotakin juhlistamaan sitä, että ensimmäisen kirjani Taivas on harmaa Cadillac ilmestynmisestä tilee loppuvuodesta  kaksikymmentä vuotta. Ajattelin koota yhteen tekstejä siitä ja vuonna 2015 julkaistusta runonipusta Jäminkipohja Sundae, joka ei ole ihan niin Jäminkipohja-kirja kuin nimestä voisi päätellä.  Syntyi kuitenkin muuta – Jäminkipohjan maksiimi. Se pitää sisällään 44 uutta tekstiä, jotka on kehystetty joukolla Cadillacin ja Sundaen tekstejä, onpa joukossa pari muuallakin ilmestynyttä pätkää. Suurin osa kirjasta on kuitenkin ihkauutta.

Mutta tämäkään ei vielä tee kirjasta edes itselleni erityisen tärkeää. Kehityskulku oli pitkä, mutta se kiteytyi heinäkuiseen välähdykseen.

Viimeinen vajaat kaksi vuotta ovat olleet minulle suopotkupallon pelaamista. Päädyin syyskuussa 2018 sairaalaan aivoverenvuodon takia. Olin onnekas niin kuin jokainen aivoverenvuodon jälkeen itsensä sairaalasta löytävä on. Selvisin tapahtuneesta loppujen lopuksi vähäisillä fyysisillä vaurioilla – en menettänyt sen paremmin puhekykyä kuin mahdollisuutta liikkua normaalisti. Autoakin sain ajaa  kolmen kuukauden tauon jälkeen. Henkisesti tapahtunut löi kuitenkin lujaa, se on sittemmin taklannut monta kertaa takaapäin ja tullut sukille kunnioittamatta mitään käytöstapoja. Työstin tapahtunutta kirjoittamalla runokokoelman Vain tuuli tyyntyy yöksi ja proosateoksen Vanha 55. Jatkoin kokoelmalla Ennen kesää kadotus (ei-noir). Viimeistään sen piti olla jotain aivan muuta. Ei se ollut. Kirjasta tuli ehkä alakuloisin, mitä olen saanut aikaan. Sitten tuli Jäminkipohjan maksiimin aika.

Kirjailija JP Koskinen  pohdiskeli hiljattain Twitterissä usein mainittua kirjoittamisen vaikeutta toteamalla, että mikä tahansa homma on vaikeaa, jos ei tiedä, mitä on tekemässä. Pääsin kiinni tämän ajatuksen kääntöpuoleen: kirjoittaminen sujuu, kun tietää, mitä on tekemässä. Jäminkipohjan maksiimi selvästi odotti sisälläni.

Ja niin tuli päivä, että raidat oli soitettu sisään ja jäljellä oli istuskelu tiskin ääressä säätelemässä sävyjä. Ja yhtäkkiä en voinut kuin nauraa. Nauroin pitkään ja annnoin ilon kylvettää itseni. Ei siinä mitään, että elämän tarkoitus oli sanoitettuna edessäni, mutta tajusin, että ehkä ensimmäisen kerran lähes kahteen vuoteen nauroin tai edes hymyilin pintaani syvemmältä. Ja että olin luonut kokonaisuuden, jossa ei viitata sanallakaan syksyyn 2018 tai peilata sen kokemuksia. Olin kirjoittnut jotakin aivan muuta. Onnistunut yrittämättä.

Suopotkupallon pelaaminen on tällä hetkellä takana. Tiedän, että syyskuussa tulee pari vaikeaa päivää. Vuosipäivät ovat aina hankalia. Mutta ottaessani käyttöön uuden muistikirjan raapustin sen ensimmäiselle sivulle sitaatin syksyllä 2019 kirjoittamastani runosta: ”Mutta elämä ei kanna. On käveltävä Kansas Cityyn.” Että muistan. Sitaatti viittaa tietysti Brenda Leen ihanasti keinuvaan tulkintaan klassikkosävelmästä Kansas City.

"Lastuja voi vuoleskella, mutta nuotio on jokaisen sytytettävä lopulta itse."

Jäminkipohjasta runojen kirjoittamiseni tietyllä tavalla alkoi. Keräilin ensipalkinnon Hämeen heimoliiton kirjoituskilpailusta syksyllä 1997 runosarjalla Annan anteeksi pojalle, jossa kirjoitin perunan ja vaarin maasta. Nyt olen käynyt Jäminkipohjassa ehkä viimeisen kerran. Tämän päivän Jäminkipohja on entistä enemmän itse luomani, vaikka muistuttaa monessa kartoista löytyvää ruovesiläistä kylää. Kyse on ehkä jollain tavalla samasta kuin tämän jutun kuvissa, jotka on otettu Jäminkipohjassa, mutta ovat muokkaantuneet hyppysissäni ja tietokoneellani lopulta toisen maan kuviksi. Ekologinen lokeroni maantieteellisessä Jäminkipohjassa on paljolti hävinnyt, vaikka edelleen omistan siellä jotain. Mutta oma valtakuntani minulla on edelleen, nyt ja jatkossa.

Olen viihdyttänyt lähimpiäni vuosien mittaan montakin kertaa uhkaamalla (tai lupaamalla) lopettaa kirjoittamisen. Joka kerta olen jatkanut. Kun nyt aprikoin asiaa, olen ehkä hitusen enemmän tosissani kuin aikaisemmin. Varmasti tulen kirjoittamaan jotakin, mutta runoilijana saatan jopa vaieta tämän kokoelman myötä. Juuri nyt tuntuu, että kaikki tarpeellinen on kirjoitettu.

Ja jos odotit, niin petyt – en kerro elämän tarkoitusta. On asioita, joita ei voi opettaa toiselle. Lastuja voi vuoleskella, mutta nuotio on jokaisen sytytettävä lopulta itse.

Jäminkipohjan maksiimi. Kollaasi. BoD 2020.