SIINÄ NE OVAT JA KOHTA NIITÄ LUENKIN!

 

”Posti on kuin julkinen terveydenhuolto tai Suomen pääministeri - moitittavaa löytyy aina, jos sitä päättää löytää. Tosielämästä voi kuitenkin useimmiten kirjoittaa vain epäpuhdasta runoutta.”

 

Jouduin tammikuun lopulla mainostuksen paulaan. Tamperelainen kustantamo myi julkaisujaan 40 prosentin alennuksella ja siihen piti tietysti tarttua. Tilasin kaksi Vastapainon nimikettä – Ville-Juhani Sutisen uutuuden  Neukkuturismi: Neuvostoliiton matkailun historia ja Andres Kasekampin muutaman vuoden takaisen Baltian historian,  virolaisen näkökulman eteläisten lähialueittemme historiaan.  Toiminta oli ripeää ja aikaansaavaa: Posti ilmoitti jo tiistaina sunnuntaina tilaamieni tuotteitten olevan perillä kotikyläni Tokmannin aulassa sijaitsevassa pakettiautomaatissa. Sittemmin homma hidastui.

 

Siinä...

Poikkesin paluumatkalla töistä automaatille noutoaikein. Ensin yritin asioida tietysti väärällä luukustolla. En ollut ennen noutanut postilähetyksiä Tokmannilta, joten osuin ensin automaatille, johon Matkahuollon ja kumppanien paketit sullotaan odottamaan hakijaansa. Vähän haahuiltuani löysin oikean lokerikon kulman takaa. Löysin myös oikealla numerolla varustetun luukun. Näpyttelin tekstiviestinä tulleen koodin. Näpyteltävä lukko vilkautti vihreää – tosiaan vain vilkautti. Toistin – sama juttu. Sen jälkeen kone osoitti punaista. Sähköpostiini ilmestyi lähetyksen seurantaan tieto, että paketti on luovutettu vastaanottajalleen.

”Ennen vanhaan tämä sorkkarautamies olisi löytynyt ehkä läheltäkin, nykyaikana asiat menevät toisin. Sorkkarautatilaus piti tehdä jonkin järjestelmän kautta ja siitä syntyisi nyt kuulemma vuorokauden viive.”

Minulla oli ongelma. Apua siihen ei tietenkään löytynyt läheltä, koska automaatti vain on meillä, kuten ohi vilahtanut myyjä kertoi, kun kysyin, tietääkö hän näistä jotakin. Hän neuvoi soittamaan Postin asikaspalveluun, jonka numero oli ystävällisesti ilmoitettu automaatin kyljessä. En tietenkään jäänyt soittamaan paikan päälle, koska arvelin jonotusajan venähtävän pitkäksi. Rimpauttelin kotiin päästyäni ja rapiat kolmekymmentä minuutta vartoiltuani ja kuunneltuani kyrsiintymiseen saakka kehotuksia kestää vielä vähän linja aukesi. Asiani lähti myös auttumaan.

Kyse oli siitä, että pakettiautomaatin lokero oli epäkuntoinen. Aspan ihminen sanoi lukitsevansa sen niin, että kukaan ei pääsisi  oikeudetta evakuoimaan sen sisältöä – no miten se olisi sitten tapahtunut, kun sitä luukkua ei saanut auki? Tarpeeton yksityiskohta. Asiakaspalvelija kertoi, että lähetys hyllytetään seuraavana päivänä uudelleen ja saan uuden tekstivietin. Jäin odottanaan.

Odottajan aika alkoi pitkittyä, viestiä ei kuulunut. Torstaina päätin koittaa, josko asiakaspalveluun pääsisi kohtuullisessa ajassa. Niin tapahtuikin! Minulle kerrottiin, että postin työntekijä ei ollut päässyt luukkuun sisälle ja hän oli joutunut tilaamaan paikalle huoltoihmisen jonkin järeämmän sorkkaraudan kanssa. Ennen vanhaan tämä sorkkarautamies olisi löytynyt ehkä läheltäkin, nykyaikana asiat menevät toisin. Sorkkarautatilaus piti tehdä jonkin järjestelmän kautta ja siitä syntyisi nyt kuulemma vuorokauden viive. Niinpä sain kirjani perjantaina illansuussa, kolme päivää ne makoilivat  Tokmannin aulan luukustossa. Onneksi kirjat eivät lopu talostani kesken eli ihan rauhassa siellä lepäsivät. 

Asioiden kulku itsessään laukaisi minussa jonkinlaisen flashback-kokemuksen syksyltä 2018 ja toipilasajastani aivoverenvuodon jälkeen. Minun piti suoranaisesti kerätä rohkeutta mennä hakemaan paketti: mieleen pyrki irrationaalinen epävarmuus, että jos en vain kuitenkaan osaa toimia ja aivoni eivät suostu pelaamaan niin kuin pitää. Lopulta piti vain marssia asialle ja hoitaa homma lievä hiki niskassa.  

” En tiedä, mitä hienoa on esimerkiksi siinä, että voi tehdä veroilmoituksen keskellä yötä omalla tietokoneella. Joskus olen senkin kuitenkin tehnyt. Nyt tilaamani kirjat olisivat jääneet hankkimatta, jos minun olisi pitänyt hankkiutua johonkin kivijalkakauppaan niiden perässä. Nyt tein ostokseni sunnuntai-iltana kotisohvalla.”

Maailmassa riittää motkottamisen aiheita ja välillä maailma täyttyy narinasta. Posti on kuin julkinen terveydenhuolto tai Suomen pääministeri - moitittavaa löytyy aina, jos sitä päättää löytää. Tosielämästä voi kuitenkin useimmiten kirjoittaa vain epäpuhdasta runoutta. Tässäkin tapauksessa Postin asiakaspalvelu oli mitä ystävällisintä. Lähinnä käteen jäi saadun lähetyksen lisäksi sarkastisia huomioita.

Yhteiskunnasta on monin osin tullut merkillinen itsepalvelusysteemi. Se on toisaalta mukavaa, toisaalta älytöntä. En tiedä, mitä hienoa on esimerkiksi siinä, että voi tehdä veroilmoituksen keskellä yötä omalla tietokoneella. Joskus olen senkin kuitenkin tehnyt. Nyt tilaamani kirjat olisivat jääneet ostamatta, jos minun olisi pitänyt hankkiutua johonkin kivijalkakauppaan niiden perässä. Nyt tein ostokseni sunnuntai-iltana kotisohvalla. Niiden toimittaminenkin toimi melkein loppuun asti hyvin. Sitten vähän vastusti.  Havaitsen tarvitsevani erilaisten asioitten hoitamiseen kaikenlaisia teknisiä laitteita ja taitoa niiden käyttämiseen. Tietokoneen, puhelimen  ja niin edelleen. Huomenna matkustan junalla ja siihenkin tarvitsen älypuhelimen ja siihen ladatun sovelluksen, jolla olen ostanut VR:n kausilipun, jonka satunnaisesti kiskobussin kyytiin lyöttäytyvä konduktööri tarkistaa piippaavalla laitteellaan. Viime viikolla opin myös, että voin ladata älypuhelimeeni työterveyspalvelujeni sovelluksen, jolla voin tarvittaessa asioida lääkäriltä lähetteen koronatestiin. Tuntuu turvalliselta.

”Näitä kirjoitellessani kaipaan koronan jälkeistä aikaa, jolloin voisi huolettomasti liikuskella sairaalan käytävillä niin, että potilas, omainen tai hoitaja voi pysäyttää minut siinä ja kysyä, olisiko sairaalapastorilla hetki aikaa.”

Tämä kaikki useimmiten toimii. Ongelmat tulevat silloin, kun ne eivät toimi. Silloin astuu kuvaan usein keskeinennyky-yhteiskunnan vitsauksista: yksinäisyys. Toimimattomien asioitten kanssa ihminen huomaa tuon tuosta olevansa yksin. Asiakaspalvelut ja auttavat ihmiset ovat jossain määrättömissä. Sorkkarautamies on tilattava jonkin digitaalisen alustan kautta ja hän saapuu sitten jostakin sopimuksenvaraisesta aikaikkunasta.  

 

...ne ovat.

Näitä kirjoitellessani kaipaan koronan jälkeistä aikaa, jolloin voisi huolettomasti liikuskella sairaalan käytävillä niin, että potilas, omainen tai hoitaja voi pysäyttää minut siinä ja kysyä, olisiko sairaalapastorilla hetki aikaa. Kunnes tämä on mahdollista muistutan itseäni siitä, että vaikka asioitten siirtyminen digisysteemeihin on joskus rasittavaa, asialla on myös hyvä puolensa. Ilman digitaalisia ratkaisuja tämä maa olisi koronan myötä monin paikoin pysähtynyt ja mennyt tukkoon. Ja onneksi kaiken aikaa eteeni tulee ongelmia, jotka eivät lopulta ole ongelmia. Siinä ne ovat ja kohta niitä luenkin!