RAUHA, HÄN SANOI, TEILLE

Pääsiäisviikon miete sairaalan niemeltä

 

”Yhtäkkiä Jeesus itse seisoi opetuslastensa keskellä ja sanoi: ”Rauha teille.” He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen.” Näin alkaa yksi pääsiäisviikon evankeliumiteksteistä (Luuk. 24:36–49) luterilaisen kirkon Evankeliumikirjassa.

Pysäyttävä teksti. Pysäyttävä jo siksi, että jään miettimään, mitä minulle tapahtuisi, jos Jeesus tulisi luokseni ja sanoisi ”Rauha teille”. Luultavasti joutuisin vaihtamaan ainakin housut.

Sairaalapastorina olen rukoillut lukemattomia kertoja sitä, että potilas voisi kokea Jumalan olevan lähellä ja läsnä. Aina joskus olen miettinyt, että ymmärränkö silloin, mitä pyydän.

”Jos jokin minussa on vuosien mittaan kasvanut, niin Jumalan ymmärtämättömyys.”

Kristinusko on ihmiskasvoinen. Kristityllä on Kristuksen kasvot, joihin katsoa. Ihmishahmoinen vapahtaja, johon uskoa. Kristuksesta minäkin haen visuaalisen mielikuvan, kun sellaista tarvitsen. Jumalaa itsessään en osaa luoda hahmoksi.

” Jumala on oikeasti Jumala, minä oikeasti vain Satumaapoika ja Taivaallisen isäni perhospää.”

Jos jokin minussa on vuosien mittaan kasvanut, niin Jumalaa ymmärtämättömyys. Ehkä ristiriitaisesti se on luonut ajatuksiini, elämääni ja uskooni levollisuuden ja luottamuksen. Kun en voi, minun ei täydy: ymmärtää, käsittää tai kahlita itseäni johonkin minulle vieraaseen. Temppuradalle ei ole tarvetta lähteä mittelemään osaamistaan.

P niin kuin pyhä.

  Minulla on elämän varrelta kokemukseni pyhän läsnäolosta, mutta myös iän myötä vahvistunut ajatus, että Jumala on minulle kovin suuri. Ei minusta ole nuohoamaan hänen kainalossaan. Ei häntä moikkaa mitenkään luontevasti. Ehkä se on juuri tuon pyhän vakavasti ottamista. Meillä on kokoero. Jumala on oikeasti Jumala, minä oikeasti vain Satumaapoika ja Taivaallisen isäni perhospää. Niillä korteilla pelataan.

”Ja olkoon iloni siinä.”

Korona toi puheeseemme ja arkielämäämme turvavälin käsitteen. Toivon, että kanssaihmiseni pysyvät minusta noin yhtä poikkeusta lukuun ottamatta pikkuisen etäällä. Onkohan tämä sitä, mitä rehellisesti toivon myös Jumalalta? Ole, mutta älä liian liki. Että kestän. Näin ajatellessani sorrun siihen, mihin ihminen niin usein on kallellaan sortua: rupean määrittämään suhdettani ja etäisyyttäni Kaikkivaltiaaseen oman mukavuusalueeni nimissä. Viisaampaa olisi ehkä vain huokaista, että tapahtukoon sinun tahtosi. Sekin tapahtuu ihan ilman minun toivotteluani. Ja olkoon iloni siinä.  Se on se kokoero.

Pääsiänen jatkukoon, ja jatkuuhan se. Siellä, täällä, sairaalan niemellä.  Se on sen verran isoissa käsissä.