28 IF

”Kunnon teologia minusta ei koskaan tullut, mutta jotenkin olen siinäkin porukassa roikkunut mukana.”

 Olin nuorena kovapäinen. Minun piti käydä yliopisto kahteen kertaan ennen kuin jotenkin selkisi se, mitä haluan olla. Tai niin kuvittelin – ei se vielä silloin selvinnyt ja jotensakin iteroituva prosessi elämä on näihin aikoihin ollut. Kutakuinkin 28 vuotta sitten valmistuin Helsingin yliopistosta valtiotieteen kandidaatiksi. Tutkintotodistus on päivätty 19.5.1993. Tuohon aikaan ylemmät korkeakoulututkinnot olivat vielä nimeltään kandidaatin tutkintoja, maisterin nimike piti erikseen ostaa, jos sellaisen halusi. Valtiotieteen maisterin lätyskä minulla on – innostuin sellaisen hankkimaan tiedekunnan 50-vuotisjuhlallisuuksien yhteydessä vuonna 1995.

”Syksystä 1984 aloin lapioida itseeni poliittista historiaa ja sosiaalitieteitä.”

Aloitin yliopisto-opintoni Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa syksyllä 1982. Parissa vuodessa olin päätynyt siihen, että minusta ei tule kunnon teologia. Systemaattiset disipliinit työnsivät minua luotaan, onneksi löysin sittemmin kodin Suomen ja Skandinavian kirkkohistoriasta ja sen sopivasti poliittiselta historialta tuoksahtaneesta uusimman ajan kirkkohistorian jaoksesta. Mutta ennen sitä virta vei minut punaisen kirjan tiedekuntaan – valtiotieteellisen tiedekunnan opinto-opas oli siihen aikaan punakantinen. Syksystä 1984 aloin lapioida itseeni poliittista historiaa ja sosiaalitieteitä. Yhteiskuntahistorian koulutusohjelman poliitisen historian suuntautumisvaihtoehdossa.  Olin käynyt pääsykokeissa kesäkuussa ja muistan jotenkin sellaisen rennon fiiliksen katsellessani kanssakilpailijoitani salissa. Kävi miten kävi, tiesin, mitä tekisin tulevana syksynä. Olin myös valmistautunut pääsykokeisiin sillä mielellä, että ei sen ole niin väliä, kuinka hyvin muut osaavat, pistän vähän paremmaksi. Tämä taktiikka piti pintansa. Täytyy kyllä myöntää, että sosiologian osion kanssa oli haasteellista, kun legendaarisen Allardt-Littusen pitäminen yöllä tyynyn alla oli kirjan paksuuden vuoksi hankalaa. Ja jotakin muistan tuolloin lukemastani edelleen, kunten sen, että msrkkinat ovat mekanismi, joka takaa sen, että kaikki sokeri ei päädy Tampereelle ja kahvi Turkuun. Tämän verran kansantaloustiede on edelleen hallussani.

”Karttojakin sain opiskella."

Ja niin siis aloitin opintoni karmean jet lagin kourissa maanantaiaamuna, kun olin lauantaina palannut useamman viikon reissulta Kaliforniasta (liekö tämä ollut mielessäni opiskelujen myöhemmässä vaiheessa, kun sovin syventävien opintojen suullisen tentin vs. professori Martti Turtolan kanssa ajankohtaan, jolloin tiesin hänen tulleen edellisenä päivänä Kiinasta...). Saska Saarikoski puolestaan ilmestyi muistaakseni muutaman päivän myöhässä Turkista. Mutta niin meistä kehkeytyi valtiotieteen ylioppilaita. Alkuun opiskeltiin eri tieteenhaarojen perusteita ja muistan seuranneeni mm. Timo Vihavaisen luentoja stalinismista. Karttojakin sain opiskella.  Tuolloin laitoksella assistenttina ollut Martti Turtola päästi minut suullisessa tentissä helpolla, kun huomasi minun osaavan poliittisen maantieteen vaivatta. Olinhan pienestä pitäen opiskellut himokkaasti karttakirjoja ja maapalloja. Opiskelujen alkuvuosilta muistan erityisellä lämmöllä myös yliassistenttia ja myöhempää professoria Seppo Hentilää, vaikka hän suostuttelikin minut proseminaarissa opponentiksi ainoalle ruotsinkieliselle esitelmälle...selvisin, vaikka vähän oli vaikeaa venäläisten nmien translitteroinnin kanssa, kun se meni eri tavalla kuin suomessa.

”Täysiaikaista opiskeluani kesti syksyyn 1987. Silloin päätin pitkän harkinnan jälkeen hankkiutua kirkon töihin ja päädyin papiksi Varsinais-Suomeen.”

Elämäni oli tuolloin 1980-luvulla hyvää. Täysiaikaista opiskeluani kesti syksyyn 1987. Silloin päätin pitkän harkinnan jälkeen hankkiutua kirkon töihin ja päädyin papiksi Varsinais-Suomeen. John Vikström ordinoi minut pimeänä syksyisenä arki-iltana 28.10.1987 Turun tuomiokirkossa. Siitä alkoi työurani meidän Herramme viinamäessä ja samalla valtiotieteellisten opintojeni venyminen. Kävin vielä syksyn ja talven mittaan muutamassa tentissä ja suoritin loppuun aikuiskasvatustieteen kesken olleet approbatur-arvosanan opinnot. Alkuun meillä ei asunut pikkuväkeä, mutta seurakuntatyö kaikkineen oli kunnolliselle ihmiselle liki tappava mylly, joka vei kaiken ajan ja ennen kaikkea voimat. Piti kirjoittaa ja pitää puheita, toimitella kaikenlaista. Ei siinä jaksanut kuin korkeintaan ajatella, että pitäisi hoitaa ne opinnot loppuun. Tätä menoa jatkui useita vuosia ja aina välillä koitin aktivoitua. Tekeillä ollutta opinnäytettäni luettiin Moskovassa. Työtä yhdessä vaiheessa ohjannut professori Osmo Jussila nimittäin otti pätkän siitä matkalukemiseksi työreissulle. Jussilasta muistan myös sen hiljaisen hetken, kun hän aloitti aikoinaan meidän graduseminaarimme ja kysyi, että onkos täällä venäjää osaavia? Meitä oli muutama, jotka unohdimme siinä kohdin varmuuden vuoksi kyrilliset kirjaimetkin. Jussila harmitteli usein opiskelijoiden hiono venäjän taitoa ja olisi taatusti lätkäissyt meille jonkin autonomian ajan viheliäisen tutkimusaiheen, jos olisimme kärähtäneet. 

”Lupasin tekeväni kupongin valmiiksi kevääseen mennessä. Se oli hyvä lupaus, sillä välillä, kun oikein tihkaisi, mieleen tuli, että en kehtaa laistaa lupaamastani.”

Sitten kuvaan astui käyttövoima nimeltä häpeä. Sain syksyllä 1992 tiedekunnasta kirjeen. Siellä oli todettu, että varsin moni opinnäytetyö oli jäänyt roikkumaan ja nyt professori Jukka Nevakiven sijaisuutta hoitamaan tulleen Martti Ahdin virkatehtäviin oli sisällytetty erityisesti meidän varttuneiden opiskelijoiden ohjaaminen. Niitä, joiden oli tarkoitus vakavasti paneutua opinnäytteensä tekemiseen edessä olevan vuoden aikana kehotettiin ottamaan yhteyttä Ahtiin. Päätin soittaa saman tien ja tavoitinkin Ahdin heti. Puhuimme hyvän tovin ja minulle syntyi käsitys, että tämän miehen ohjauksessa työni voisi valmistua. Lupasin tekeväni kupongin valmiiksi kevääseen mennessä. Se oli hyvä lupaus, sillä välillä, kun oikein tihkaisi, mieleen tuli, että en kehtaa laistaa lupaamastani. Enkä laistanut. Jätin graduni kevään viimeisenä jättöpäivänä huhtikuussa 1993.

"Iltamyöhät istuin Vilppulan seurakunnan kirkkoherranviraston takahuoneessa tietokoneen ääressä." 

Olihan se aikamoinen puuha työn ohessa. Kaiken lisäksi perheeseemme syntyi toinen lapsi syyskuussa 1992 eli ajoitus oli aika lailla täydellinen. Vapaapäivinä piti välillä käydä pikaisesti Helsingissä tarkistamassa jokin arkistotieto Eduskunnan kirjastossa tai Kansallisarkistossa (joka taisi tuolloin olla vielä Valtionarkisto). Iltamyöhät istuin Vilppulan seurakunnan kirkkoherranviraston takahuoneessa tietokoneen ääressä. Sähköpostia ei tuolloin oikein vielä ollut, joten välillä faksasin pätkiä työstäni Ahdille.

Mutta niin se tutkinto tuli kasaan. Pääaineena poliittinen historia, sivuaineina sosiaalipolitiikka, sosiologia ja talous- ja sosiaalihistoria. Opinnäytteen kirjoitin kokoomuspuolueen itsenäisyyden alun sosiaalipolitiikasta, eritoten nk. Lex Kalliosta ja Lex Pulkkisesta, joilla pyrittiin ratkaisemaan maattoman väestön ongelmaa. Kun tultiin yksityiseen omistusoikeuteen kajoamiseen, ajat olivat tulenarkoja. Ei se mikään mestariteos ollut, mutta ihan säädyllinen kuitenkin.

Tuli publiikin aika toukokuussa 1993. Soitin tiedekuntaan ja kysyin pukeutumiskoodia – muistelin, että teologisen tiedekunnan ohjeistus tummasta puvusta oli aikoinaan selkeä.  Sain vastauksen, että mitään pukeutumisohjetta ei ole olemassa: ”Ajattelemme, että jokainen pukeutuu sen mukaan, miten arvostaa tilaisuutta. Me tietysti lähdemme siitä, että kyseessä on arvokas tilaisuus.” Okei, valtiotieteilijä on itseohjautuva. Ripustin ylleni puvun ja ostin varta vasten oikein kravatinkin. Olin jotenkin huojentunut asustani siinä vaiheessa, kun huomasin professori Matti Klingen olevan  läsnä publiikissa. Käsittääkseni hänen poikansa valmistui samassa yhteydessä kuin minä. Klingehän on tunnettu huolellisesta pukeutumisesta – mutta niin kuin sillä olisi oikeasti ollut jotain väliä mitä hän ajattelee meikäläisen rytkyistä.

"Kyllä  se kuorma saatiin illan mittaan Vilppulankosken toiselle puolelle."

Publiikin jälkeen suuntasin Puistolaan, minne olin jättänyt autoni aamulla parkkiin – tarkoituksena oli nimittäin viedä silloisen vihkimistä vaille pastorin ja nykyisin virassaan ansioituneen rovastin Ismo Kunnaksen muuttokuormaa Vilppulaan. Hän oli tulossa kesemmällä minun sijaisekseni, kun olin jäämässä hoitovapaalle meidän lasten paimeneksi. Kyllä  se kuorma saatiin illan mittaan Vilppulankosken toiselle puolelle.

Kuvituskuva. Tällä viirivehkalla ei ole mitään tekemistä vuoden 1993 kanssa, eikä se asu Vilppulassa.

 Jotenkin päivää varmaan juhlistettiin kotonakin. Tuttavarouva toi vaimolleni kukkia ja minulle kasan risuja, olin kuulemma ansainnut ne. Oikeassahan hän oli ja varmasti juuri näin – tähdellisempääkin tekemistä pienten lasten isällä olisi ollut kuin äheltää 1920-luvun lainsäädännön parissa. Päätin kuitenkin tuossa vaiheessa lähteä tekemään pienen kävelylenkin. Seuraavana aamuna oltiin sitten jo kukonlaulun aikaan tekemässä radio-ohjelmia, minä, Kunnas, tuolloinen esimieheni kirkkoherra Raimo Kemppainen ja radiomies Pertti Järventausta. En muista, mtä aiheita taivutettiin ohjelman muotoon, mutta hauskaa oli ja paljon naurettiin. Sellaista se oli silloin.

”Itse olen joskus kysynyt, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin päätynyt sinne, minne valtiotieteen opinnot olisivat minua ehkä olleet kuiljettamassa. Valtionhallinnon virkamieheksi, tiedotusvälineisiin tai jonnekin. Meidän laitokseltamme valmistunut on aikoinaan tuomittu vakoilustakin, joten mahdollisuudet olisivat olleet monet.”

28 IF. Tämän tekstin otsikko on lainattu tietysti Beatlesin Abbey Road -albumin kannesta ja siinä olevan kuplavolkkarin rekisterinumerosta. Kansi yhdessä John Lennonin valkoisen puvun kanssa käynnisti aoikoinaan huhumyllyn rocktähden kuolemasta, sillä hän oli vuonna 1969 28-vuotias...tai näin minä muistin, kunnes kaveri oikaisi, että kyse ei ollut Lennonista ja hänen puvustaan, vaan Paul McCartneysta ja hänen paljaista jaloistaan. Ja Maccahan oli se, joka oli Abbey Roadin ilmestyessä syyskuussa 1969 siinä iässä, että seuraavassa synttärikakussa tulisi olemaan 28 kynttilää, Lennonilla kaksi enemmän.   Itse olen joskus kysynyt, miten elämäni olisi mennyt, jos olisin päätynyt sinne, minne valtiotieteen opinnot olisivat minua ehkä olleet kuiljettamassa. Valtionhallinnon virkamieheksi, tiedotusvälineisiin tai jonnekin. Meidän laitokseltamme valmistunut on aikoinaan tuomittu vakoilustakin, joten mahdollisuudet olisivat olleet monet.

”Onko se ollut sen arvoista mitä se on ollut, siihen en ota tässä kantaa. En ehkä koskaan.”

Ihmisellä nyt kuitenkin on vain yksi elämä ilman rinnakkaistodellisuuksia ja jossittelu on jotensakin luuserien hommaa muutenkin kuin urheilussa.  Omani on mennyt niin kuin on ja laajakirjoisesti olen saanut olla kaikenlaisessa mukana. Kunnon teologia minusta ei koskaan tullut, mutta jotenkin olen siinäkin porukassa roikkunut mukana. Kirkon työ on antanut ja ottanut. Onko se ollut sen arvoista mitä se on ollut, siihen en ota tässä kantaa. En ehkä koskaan.