VAPPUNA JA SUNNUNTAINA,
HAMAAN TAPPIIN

Nulla dies sine linea

 

Sairastuin alkuvuodesta 1982 diabetekseen. Mieleen ovat syöpyneet viikot Pikonlinnan sairaalassa Kangasalla. Siihen aikaa kyse oli todella viikoista, nykyäänhän insuliinihoito saatetaan aloittaa polikliinisesti. Kuuntelin tasavallan presidentti Mauno Koiviston virkaanastujaiset potilasradiosta. Jotakin muuta pientä on muistiin tallentunut. Minut kotiutettiin sairaalasta perjantaina, jota seuraavana maanantaina alkoivat ylioppilaskirjoitusten kielten kuuntelukokeet. Hyvä meininki, keskittyminen oli kohdallaan. Sekä englannista että ruotsista onnistuin yskähdelleen alun jälkeen repimään laudaturin. Vastasin nimittäin  väärin oikeisiin kysymyksiin – niiden laatijoilla oli sen verran vettä bensan seassa, että molemmissa kielissä jouduttiin kolmen kysymyksen kohdalla hyväksymään kaikki vastaukset. Ja minä vetäisin tässä kohdin tietysti jackpotin.

Parin muiston bluevardi: Pikonlinna joulukuussa 2009

Tuossa kohdin jotkin ylioppilaskirjoitukset olivat vain juuri ja juuri elämän pintakerroksessa. Sen verran isoa myllinkiä elämään sairastuminen toi. Ehkä syvimmälle käyvintä oli sen sisäistäminen, että tässä oli kyse jostakin erilaisesta kuin tähän asti. Jos aikaisemmin oli tullut flunssa, se lähti jossain kohdin ja yleensä kuume laski koululaisen mielestä turhankin varhain. Nyt meikäläisen kongille oli asettunut hyyryläinen, joka ei lähtisikään. Sen kanssa piti hakea elämisen malli, koska kyseinen elämä olisi sen kanssa jaettava. Vappuna, sunnuntaina ja hamaan tappiin. Niin on tapahtunut.

"Niin kuin laulussa sanotaan, joskus tekis ja toisinaan sitten taas ei."

Ensi vuonna on siis neljäkymmentävuotistaiteilijajuhla. Ja elämisen malli on löytynyt ja aika usein myös pitänyt. Kovin korkealle sairastamani vaiva ei ole minua nostanut koronarokotusjonossakaan. Monipistoshoitoinen ykköstyypin diabeetikko sijoittuu vasta riskiryhmään kaksi eli tätä kirjoittaessani odotan edelleen rokotusvuoroani kotikaupunkini jonossa. Nyt olen siis kuitenkin jo jonossa.

Pitkäaikaissairaudet ovat omanlaisiaan ja jokaisella yksilöllisiä. Jonkin sairauden kanssa oleminen vuodesta toiseen taakoittaa myös henkisesti. En osaa sitä kiistää. Aina ei meinaa jaksaa. Niin kuin laulussa sanotaan, joskus tekis ja toisinaan sitten taas ei.

Mutta kyllä tämä elämä minulle on kelvannut.

"Sitten tämä mielentila menee ohi ja on taas mukava pilvi- tai sadesää. Oikein mukava."

Kun pääni vuoti syksyllä 2018 päädyin tietyllä tavalla samansuuntaisen tilanteen äärelle kuin talvella 1982. En viittaa tässä Helsingin Töölön kaupunginosaan, vaan totean, että on asioita, jotka eivät lähde kuin nuha. Fyysisesti kaikki minusa on nykyisin sillä tavalla kunnossa kuin 57-vuotiaassa miehessä nyt ylipäätään voi olla. Mutta luulen, ettei kukaan AVH:n läpi käynyt palaa entiselleen.  Sen verran kovasta henkisestä piknikistä on kysymys. Talven 2018-2019 pidin itseäni tolkuissani muun muassa kirjoittamalla.  Kallossani muhiva katkarapusalaatti on nykyisin hiukan eri tavalla viritetty kuin ennen tälliä. Se näkyy siinä, että tarvitsen omalla ajallani enemmän tilaa ympärilleni kuin ennen. Mieleni on aikaisempaa alttiimpi alakulolle ja matalapaineelle. Tulee aikoja, jolloin haluan vain vetäytyä, jopa luovuttaa tietyistä asioista. Esimerkiksi kaikki se, mitä on joskus kirjoittanut, tuntuu välillä viheliäiseltä roskalta. Voi se tietysti ollakin sitä.  Ajoittain tekisi mieli heittää tietokone seinään, jollei sitä tarvitsisi paljon muuhunkin arkiaskareeseen kuin sanojen kanssa vehtaamiseen. Sitten tämä mielentila menee ohi ja on taas mukava pilvi- tai sadesää. Oikein mukava.

"Kyllä minä itselleni kelpaan tällaisena."

Tämänkin kanssa on vain pitänyt etsiä elämisen tapa. Olen se, mikä olen nyt ja sillä sipuli. On oikeastaan aika turha haikailla jonkin joskus olleen perään. Nyt on nyt. Jokainen kirjoittaa oman elämänsä tarinaa, mutta turha siitä on mitään sankaritarua muodostaa.

Kyllä minä itselleni kelpaan tällaisena. Ja kaiketi kelpaan muutamalle muullekin ihmiselle tässä lähellä. Jumalan puolesta en rupea puhumaan, vaikka kyllä se asia on meidän kesken setvitty.

En ole oikea teologi, joten osaan latinaakin huonosti. Poimin tämän kirjoituksen alaotsikon Risto Kormilaisen kirjasta Minä vaan kysyn – iättömät, ajattomat kolumnit (Väyläkirjat 2021). Suomeksi lausahdus tarkoittaa jotakin sellaista, että,  ei päivää ilman merkintää. Kormilainen kuvaa sillä omaa työskentelytapaansa kirjoittajana. Päivittäin on jokin ajatus tai lause pantava muistiin. Aika monena päivänä Kormilaiselta on epäilemättä tallentunut tiedostoihin enemmänkin, sillä Minä vaan kysyn on hänen 49. teoksensa. Tuo Kormilaisen siteeraama lausahdus on ensimmäisellä ajanlaskun alun jälkeisellä vuosisadalla eläneen  Plinus vanhemman mukaan peräisin kreikkalaiselta taidemaalari Apelleelta. Opin tämän Kormilaisen kirjasta, vaikka sanonnan olen kuullut lukemattomia kertoja vuosien mittaan.

"Pistän sanoja jonoon, että olisin."

Niinpä minäkin vietän vappua kellarissa. Että tulisi viivoja, rivejä ja merkintöjä. Pistän sanoja jonoon, että olisin. Teen sitä selättääkseni ryysyissäni roikkuvan alakulon. Naputan, koska kirjoittaminen ei koskaan ole ongelma, vaan osa ratkaisua. Vappuna, sunnuntaina ja hamaan tappiin. Osa elämiseni tapaa. Tuttu ja turvallinen kuin Haapamäen rata.