EMULASSOON!

"Ja kaipaamme ehkä itse kukin omaa muumilaaksoamme, sen tiettyä ajattomuutta."

Sain kesällä 2001 mojovan flunssan, joka otti vauhtia kun olin esiintymässä Tampereen Taiteiden yössä. Kiduin kolmatta viikkoa kesälomastani puolikuntoisena. Vaimoni oli huolissaan – siinä vaiheessa, kun rupesin seuraamaan päivittäin televisioista Onnenpyörää.

Olen nyt syyskuun alkajaisiksi joutunut pitkästä aikaa taudin kierrokseen ja puolikuntoisen kirjoihin. Juon kahvia ja teen vähän etätöitä, siinä tärkeimmät. No eivät sentään: en ole kaivanut esille vanhoja Onnenpyöriä, mutta aloitin C Morella katsottavana olevan Muumilaakson tarinoita ensijaksosta. Vaimoni ei anakaan vielä ole ollut huolissaan.

Emulassoon!

C Moren Muumilaakson tarinoissa on toiset ääninäyttelijät kuin 1990-luvun sarjassa, mutta tunnelman tunnistaa samaksi. Tunnuslaulut ovat yhtä tenhoavia kuin silloin. Muistan jaksojen juonet aika lailla kaikki, sen verran moneen kertaan ne meidän huushollissa aikoinaan katsottiin. Aikuiset lapseni muistavat edelleen suoria vuorosanoja lapsuuden suosikkiohjelmastaan. Minäkin muistan. ”Rangaistukseksi kummittelen sinulle viikon ajan joka ilta…”

Muumitarinat ovat mainioita ja hyvin tehtyjä. Ja onkohan niin, että muumiperheen mammassa ja papassa on jotain, jota useimmat meistä olisivat toivoneet olevan omissa vanhemmissaan. Ja kaipaamme ehkä itse kukin omaa muumilaaksoamme, sen tiettyä ajattomuutta.

Muistan, että Muumilaakson tarinoita mainittiin joskus aikansa parhaiksi seksifilmeiksi. Ne kun pitivät perheen pikkuväen tiiviisti ruudun ääressä sen ajan, minkä ruuhkaisia aikoja elävät vanhemmat tarvitsivat tärkeitten asioitten toimittelemiseen toisessa huoneessa. Sen, käytettiinkö niitä meidän huushollissa tähän tarkoitukseen, jätän kommentoimatta. Yksityinen ei ole tässä yleistä mahdollisessa olemisessaan tai olemattomuudessaan ja lukija voi fantasoida näillä kohdin ihan omiaan. Mutta ruudun ääressä ne pikkuväen pitivät joskus liiankin tiiviisti.

"Totuus löytyy muualtakin kuin kaurapuurosta."

Yksi mieleeni syöpynyt tilanne Muumilaakson tarinoihin liittyen on, kun tyttäreni sisarussarjan vanhimman innolla oli joskus taipuvainen ottamaan vastuuta myös asioista, jotka olivat isän ja äidin asioita ja niinpä hän kerrankin puuskutti, että pikkusisko katsoo liikaa Muumeja. Totesin siihen sen suuntaisesti, että eihän se nyt niin paljon niitä katso. Vanhimmaiseni paukautti takaisin, että mistä sinä iskä sen tiedät, kun sinä et ole koskaan kotona. Niin. Totuus löytyy muualtakin kuin kaurapuurosta.

Joskus edellä kuvatun isän ja tyttären sananvaihdon jälkeen totesin töissä, että pyytäkää minulta melkein mitä vain. Voin mennä seisomaan torille, että ihmiset saavat heitellä minua mädillä tomaateilla Yhteisvastuukeräyksen hyväksi tai jotain yhtä nerokasta. Mutta älkää pyytäkö minua esitelmöimään perhearvojen tärkeydestä, sillä minunkin farisealaisuudellani on rajansa. Niinä reiluna 16 vuotena, jotka olin seurakuntapappina, en oppinut kunnolla hallitsemaan työni määrää tai päivieni pituuksia. Ei siihen kyllä ollut oikein mitään välineitäkään, papilla ei ole työaikaa ja aina on jokin ”haaste” odottamassa, etä siihen vastataan. Olen nyt tehnyt jo yli puolet työurastani muuta kuin seurakuntapapin työtä, mutta oppiminen on edelleen kesken. Lopulta ehdin liki 55 vuoden ikään ja päädyin makaamaan yliopistosairaalan neurologian osastolle ennen kuin sain sanottua itselleni, että raknnetaas poika tämä uusiksi.

Mutta se on toisen kerran aihe. Sekin kerta on tulossa, sillä alkaa olla se kohta vuodesta. Mad moon rising.