MAD MOON RISING

 "En olisi voinut saada enempää."

 ”Päivä avautuu

horisonttiin jatkuva lohduttomuus.

Syntymä ja kuolema,

nämä hetket

seurana sanat, joiden sekaan pakenen.

 

Jätän tähän ajatuksen ja lähden

katteleen Seinäjoen junaa.”

 

Vaikka muuta toivon, mieli palailee edelleen menneeseen. Niin tapahtuu, kun kalenterista käännetään esille syyskuu. Mad moon rising.

”Minulla ei ole hätää.”

Tuo mennyt on syksy 2018 ja silloin minussa tapahtunut aivoverenvuoto. Nuo päivät ja niitä seuranneet ajat vainoavat minua edelleen syyskuussa. Vuosipäivät ovat monelle meikäläiselle vaikeita. Viime vuonna tämä aika oli helpompi kuin toissakertainen ja niinpä luotan, että tänä vuonna helpottaa edelleen. Joskus elämä vain on  työväentalon sali, jossa ensimmäisen kappaleen kaiku tulee tanssiorkesterin korviin siinä vaiheessa, kun vedetään kolmatta biisiä.

Rationaalistahan tässä syksyolotilassani on vähän. Pääni vain on asettunut   niin, että siellä, missä pitäisi olla iloa, on välillä jotain muuta. Pelkoa se ei ole, ehkä surua. Surua jostakin, jota en itse vieläkään täysin hahmota. Osa siitä kumpuaa ristiriitaisesti mitä ilmeisimmin juuri siitä, että ymmärrän, miten vähällä pääsin tapahtuneesta fyysiesti. Kun ei mennyt kävely, loppunut puhe. Eikä kirjoittaminen. En olisi voinut saada enempää. Jokin minussa sanoo, että elämän tulisi olla vain hyvää tuulta. Eihän se tietenkään voi sitä olla kenelläkään. Minä sain mielen  keinun  ajoittaiseksi seuralaisekseni, mutta tulen sen kanssa toimeen. Minulla ei ole hätää.

”Teksti oli syntyessään minulle tärkeä. Olin olemassa.”

Alussa siteerattu runo on ensimmäinen, jonka kirjoitin aivotapahtuman jälkeen. Katselin kuntoutuslaitoksen ikkunasta syysaamuun ja tuolta se näytti. Tuolta tuntui. Oli aika pimeää. Teksti julkaistiin sittemmin minun, Matti Kivilahden, Marjatta Norojärven ja Tomi Voroninin yhteiskokoelmassa Seudut, maat. Se on tarkoituksella juuri siinä muodossa, jossa kirjoitin sen kuntoutuslaitoksessa syyskuussa 2018.

Teksti oli syntyessään minulle tärkeä. Olin olemassa. Sain aikaan mielestäni ehjän runon. Sain editoitua sen itselleni kelpaavaan muotoon. Sen virheen tein, että näytin tekemääni työntekijälle vastaanotolla – mutta ei siitä sen enempää. Kaikkea ei kannata tonkia.

”Seinäjoen junan katteleminen on paljon muuta kuin tukevan kattopalkin etsimistä.”

Olin varmaan monella tavalla väärä ihminen laitokseen, jossa olin. Luultavasti he olivat iloisia päästessään minusta neljän viikon jälkeen eroon. En varmasti ollut ihannekuntoutuja. Perimmäinen syy siihen oli, että olin kipeä. Päässäni oli vuotanut ja se oli pannut asiat ihan jonkin verran sekaisin. Ymmärsin vasta ajan kanssa, miten hajalle ammuttu tuolloin olin.

Mutta hei ihanaa, että oli silloin kaikki kirjat ja kaikki musiikki – sanat ja nuotit, joiden sekaan saatoin paeta. Oli ihmiset, jotka rakastivat minua henkiin. Oli tämä äitieni kieli, jossa pysyin kiinni ja jota kirjoittamalla sain maailmaani järjestystä. Ja tuo alun runo, minä tykkään siitä. Heinäkuussa eräs lukija osoitti kommenteillaan minulle sen, että se ei lopulta ole niin lohduton kuin olen itse joskus ajatellut. Seinäjoen junan katteleminen on paljon muuta kuin tukevan kattopalkin etsimistä.

”Kerran se ei enää tule takaisin. Sen ei tarvitse.”

Tiedän, että vietän nyt muutaman päivän, ehkä viikon, vaihtelevissa asteissa alakuloa. Sinä aikana moni asia tuntuu satuttavalta tai raskaalta. Toisaalta ajattelen, että tämä olotila on eräänlainen kaverini, jonka kanssa seurustelen muutaman päivän ja sitten se taas menee. Jotain minussa se myös hoitaa, luulen. Kerran se ei enää tule takaisin. Sen ei tarvitse. Jos lähtisin siitä, että ensi syksynä en pohdi näitä elämänpuolia. On jonkin muun aika.  Ja sen kanssa, jota koen voivani jotenkin hallinnoida, ei todellakaan ole mitään hätää. Ei yhtään mitään.