KUN RADAN NÄYT OVAT TOTTA

Katsotaan, sanoi lääkäri 

ja pukeutui Pravdaan 

eli 

sirpaleita erään kirjan 

matkan varrelta

 

Syyskuun raskaus vaihtuu lokakuun keveyteen. Kirjani Lääkäri pukeutuu Pravdaan: näkyjä Haapamäen radalla (Nysalor-kustannus) ilmestyi. Jännitys säilyi loppuun asti – ehtisikö se kustantajan matkaan Turun kirjamessuille. Ehti. Siellä se nyt on, totta kai muutenkin  myynnissä siellä, missä kirjoja myydään. Muutamaan kirjastoonkin se on jo kulkeutumassa ja onpa joku hurjapää ehtinyt sen  varatakin. Ei hullumpaa.

 

Ei ihan Iisakin kirkko

Lääkäri pukeutuu Pravdan esittelytyksissä sanotaan: ” Teemu Paarlahti on kulkenut sitä kymmeniätuhansia kilometrejä Vilppulan ja Tampereen väliä. Töihin ja kotiin. Elänyt vuorokausikaupalla kiskobussissa. Lukenut, ajatellut elämää ja kuolemaa edestakaisin. Nähnyt radan näkyjä. Näissä kirjoituksissa tekijä valehtelee häpeämättömästi totuuden. Haapamäen rata on elämänsuoni, epätoivo ja melkein kaikkea siltä väliltä.”

Eiköhän se kutakuinkin niin ole ollut. Lopputulos on kirja, jota ei kannata sen kummemmin karsinoida:

”Lukupäiväkirja. Raidepäiväkirja, joka jolkottelee määrittelyjä paeten proosan, runon ja aforistiikan liepeillä. Kiskonkolkkeessa. Elämänmatkakirja Haapamäen radalta.”

Haapamäen radalla 1995

Tämän lapseni matka valmiiksi kirjaksi oli kohtalaisen pitkä. Ensimmäiset rivit kirjoitin alkuvuodesta 2020. Silloin koko idea oli epämääräinen, mielessä oli ajatus kirjoittaa jotakin vuoden mittaan lukemistani kirjoista havaitsemaani. Välillä hylkäsin koko hankkeen ja kirjoitin runokokoelman Jäminkipohjan maksiimi. Mutta kirjat ja Haapamäen radalla viettämäni tunnit saivat minut lopulta näkemään "Pravdan" tekemiseen tarvittavat näyt.

Lääkäri pukeutuu Pravdaan ei tietenkään kerro pohjimmiltaan matkustamisesta kiskobussilla pitkin Haapamäen rataa, vaan elämästä, joka on tapahtunut minussa ja minulle. Eroottissävyisistä unikuvista isän kuoleman herättämiin pohdintoihin ja niin monesta näiden ääripäiden väliltä. Jos ne nyt sitten ovat olleet ääripäitä.

Valmiiksi se tuli. Noin 54 lyhyttä tekstiä, jotka liittyvät löyhästi noin 54 kirjaan, joita olen kuljettanut junassa. Viimeinen kirjoitus on kesäkuulta 2021. Kuukautta myöhemmin kirja alkoi muuttua konkretiaksi. Kirjan nimi on poimittu yhdestä sen tekstistä. En avaa tässä sen merkitystä enempää, kunhan totean, että sanaleikistä ei lopulta ole kysymys.

Ei ihan sen yhden tai toisenkaan kirkon tekemiseen verrattava projekti, mutta kesti tämäkin vähän. Aika monta yksinäistä tuntia, paljon purkamista ja kokoamista uudelleen niin kuin kirjojen tekemisen kanssa ruukaa olemaan. Ja parhaimmillaan sitä tekemisen riemua, mikä syntyy siitä, kun saa tehdä juuri sitä, mitä haluaa.

 

Rakkain kirjalapsistani?

 

Totesin hiljan Facebook-päivityksessäni, että käsillä on ehkä rakkain kirjalapseni, jos omia lapsiaan voi järjestykseen laittaa. Niitä biologisia olentoja ainakaan ei voi. Saattaa olla, että viimeisin on aina tekijänsä mielessä päällimmäisenä – nyt on tämän aika. Tästä on nyt aika opetella päästämään irti  niin kuin lapsista pitää päästää. Aika luottaa, että kyllä se pärjää.

Sinne se kaartuu vasemmalle, kohti Tammerkosken kylää

Pohdin hetken kysymystä, voiko omia kirjojaan laittaa johonkin rakkausjärjestykseen. Totta kai vuonna 2000 ilmestynyt Taivas on harmaa Cadillac ansaitsee oman paikkansa ajatuksissani. Ja olen ylpeä siitä, että eräs asuinpaikkakuntani opettaja totesi siitä, että miten pappi voi kirjoittaa tällaista. Runoilijalle on aina hienoa, kun joku vähän paheksuu. Tätä uusintakin joku todennäköisesti vähän pöyristelee samasta syystä. Toivottavasti se tekee ihmiselle hyvää. Kaunokirjallisuudessa on kysymys elämästä kertomisesta, eikä se taivu ensimmäiseenkään agendaan tai välineeksi yhtään mihinkään. Ja  ajattelen, että luovaa tekstiä kirjoittaessani minulla on vierelläni hän, jonka luovuus on monta kertaa sellaista rock and rollia, että ihmiseltä lähtee sen kanssa ymmärrys ja hiukset päästä. Sen verran uskovainen olen.

Vanha 55 (2019) taas on minulle erityisen rakas siksi, että sitä kirjoittamalla kirjoitin itseäni takaisin pintavesiin niistä syvyyksistä, joihin olin sairastumiseni myötä edellisenä syksynä joutunut. Se kertoo kirjojen ja kirjoittamisen merkityksestä ja ystävien hvyydestä, rakkaimpien rakkaudesta.  Ehkä vähän samasta syystä Vain tuuli tyyntyy yöksi (2019) on minulle itselleni kokoansa merkittävämpi. Siihen on pelkistynyt jotakin niin oleellista syksyn 2018 olemisestani. Tällä hetkellä en mielelläni edes lehteile sitä.

 Tai olisiko rakkaimpani novellikokoelma Radan varrella Waterloo, jonka ilmestyminen toio valoa loppuvuoden 2018 mustanpuhuvuuteen? No ei näitäkään mihinkään järjestykseen voi laittaa ja olkoon hyvä niin.

Mitä seuraavaksi?

Kirjoittajalta kysytään usein, että mitä seuraavaksi? Itselleni kysymys on vastattavaksi helppo: minä en tiedä. Pari kimppaprojektia on jotenkin muhimassa, yksi pidemmällä kuin toinen, joka on vielä ideanpoikasena odottelemassa. Mutta sen enempää en aidosti tiedä. Syksyn 2018 aivoverenvuoto ei jättänyt minuun ulos näkyviä vaurioita ja pääni toimii hyvin. Mutta tehoa se tekemisestäni vei sillä tavalla, että nykyisin tarvitsen kolme vapaapäivää ansiotyöstäni voidakseni kirjoittaa niistä yhden. Eli tuskin rupean millekään tiilimäiselle sukusaagalle, kun en ole tähänkään asti ryhtynyt. Katsotaan, sanoi lääkäri  ja pukeutui Pravdaan.

Nysalor-kustannus netissä: www.nysalor.com