Siirry pääsisältöön

 

PASTORAALINEN BUBKA

eli Suomen sisällissota, Kalle Päätalo ja Haapamäen rata

 ”Miten sä oikein kestät?”

”Miten sä oikein kestät nämä tilanteet?” Vastaava kysymys oli  osoitettu minulle pappina jonkin kerran hautajaisten yhteydessä. Nyt ei oltu hautajaisissa, vaan häissä. Mentiin kesää 2017 ja minulla oli mittarissa jo lähes kolme vuosikymmentä liperikallehommia, mutta havahduin mörököllinä tuossa kohdin miettimään asiaa luultavasti ensimmäisen kerran tästä näkökulmasta:  miten ihminen kestää voimakkaat ilon ja ties mitkä muut häähumuun kytkeytyvät tunteet. Kun ei työtä tehdessään niihin oikein voi riehaantua mukaankaan.  Jos riehaantuu, menevät sekä tukka että paperit sekaisin. Omia rahkeitaan tässä asiassa kysyjä epäili.  Jotakin minä hänelle vastasin ja iltapäivä häissä jatkui kaikin puolin mukavana, keskustelu ruoka- ja kahvipöydässä luisti ja väki viihtyi. Muistaakseni olin jäämässä tilaisuuden jälkeen lomalle, eli sikälikin meininki oli hyvä. Mutta tuo kysymys jäi olemaan päähäni: ”Miten sä oikein kestät?”

”Jos pelkää, että tulee housuun, ei pidä mennä vihkimään omaa tytärtään.”

Kesällä 2013 vietettiin vanhemman tyttäreni häitä. Vein aikaisemmin päivällä kotimme avaimen ystävälleni. Koska koiramme Jahvetti Puutiainen ei lähtenyt häihin, hänelle piti asioida ulkoiluttaja. Ystäväni kommentoi olemistani: ”Miten sä olet noin rauhallinen. Mulla olisi kyllä paskat housussa, jos pitäisi olla parin tunnin päästä vihkimässä omaa tytärtä.” Siinäpä se. Jos pelkää, että tulee housuun, ei pidä mennä vihkimään omaa tytärtään.  Ammattitaidon yksi osa on, että ymmärtää mihin voi mennä ja milloin pitää käyttää vuokratyövoimaa. Silloin asiat menevät kaikkien kannalta turvallisen oloisesti. Vastasin ystävälleni, että minulla on elämässä vaikeaa toisella tavalla.

Vilppulan kirkko, myrskyn paikka.

Tammikuun 2022 lopulla kävelen taas tunnemyrskyyn Vilppulan kirkkoon, kun vihin nuoremman tyttäreni avioliittoon. Kyllä minä kestän, mutta joitain virtapiirejä joudun luultavasti katkaisemaan toimituksen ajaksi. Sen verran rankkoja nämä jutut kuitenkin ovat. Mutta näin olen halunnut tehdä: olen kastanut omat lapseni, ollut lapsenlasten kastepappina, vihkinyt yhden ja nyt toisen tytärkultani avioliittoon. Olen minä sitä toistakin puolta toki katsellut isäni hautaan siunaamista myöten. Siinä on kysymys myös tavasta, jolla elän pappeuteni kanssa. Ei se lopulta ole joittenkin virkatehtävien hoitamista, vaan jotain, mitä olen. Sitä on vaikea pukea sanoiksi, eikä siinä ole mitään sen ylevämpää. En kutsu sitä kutsumukseksi. Se on vain elämää niin kuin se Teemuun on asettunut. Mutta jotenkin minusta tuntuisi hassulta pyytää joku kollega hoitamaan elämäni tärkeitä asioita. Senkin aika tulee, jos on tullakseen. Kaikella on rajansa.

”Bubka asettelee askelmerkit”

Edessä olevan viikon valmistaudun. Pastoraalinen Bubka asettelee askelmerkit ja tulee tietoiseksi siitä, missä rima on.

Tulevien vihkiäisten puhe on  jo hahmotelmana päässäni. Aion puhua Suomen sisällissodasta, Kalle Päätalosta ja Haapamäen radasta. Jos innostun,  viittaan vielä elämän tarkoitukseen. Kyllä niistä aineksista yhden puheen keittää.

”Miksi?”

P.S: Monenlaisia asioita minulta on kysytty vuosien mittaan. Yhden vaikean ja toistaiseksi tyhjentävää vastausta vaille jäävän esitti reilut 30 vuotta sitten tuolloinen naapurini Sir Henri,  ehkä nelivuotias poika. Hän oli rivitalomme pihalla, kun tein lähtöä autolla jonnekin. Sir Henry tiedusteli, mihin menen. Vastasin, että pitää mennä töihin. ”Miksi?” poika kysyi. On kysymyksiä ja sitten on kysymyksiä. Mietin asiaa aina jonakin aamutuimana Haapamäen radan varressa.  Josko asia viimeistään eläkkeellä tulisi selväksi. Siihen asti mennään vajavaisen tiedon varassa.

 

 

 

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

SAIRAALAPASTORI PALAA PAIKALLE ”Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen.”   Heinäkuu, parikymmentä astetta mittarissa. Pouta, puolipilvistä ja leppoisaa. Kahvihuoneessa joku puhuu lomalle jäämisestä, suurin osa omasta aamuväestäni on jo laitumilla. Minä tulin viime viikolla takaisin. Minut ympäröi taas ison osan arkipäiviä Hatanpää sairaaloineen. Samalla alkoi syksy, auton tuulilasissa on aamuisin kosteutta. Paluu No ei sentään: kesä on hyvänlaisesti kesken, ja vapaaviikot vain pieni osa valoisaa vuodenaikaa. Heinäkuussa sairaala vaikuttaa äkkiä katsottuna rauhoittuvan lomakauteen ja tietynlaiseen hiljaiskäyntiin, mutta kuitenkaan ei. Minulta kysytään usein loppuvuoden satunnaiskeskusteluissa, onko minulla jouluaikana kovasti kiireitä. Tapaan vastata, että sairaalapapin työssä joulu ei ole kummempi sesonki, sillä ihmisten sairaudet eivät juurikaan tutki almanakkaa ilmaantuessaan. Tosiasiassa ajat, jolloin voi laulaa Sylvian joululaulun tai Suvivirren sitä t
  VIIMEISELLÄ MATKALLA ”Tulen kotiin. Jätämme berliininmunkit sunnuntain päiväkahville. Popedakin kai lopettelee jossain vaiheessa Tampereella.” ”Kirjoita siitä sellainen liuskan juttu, kun nehän ovat vähän niin kuin sun alaasi, viimeiset matkat.” Tapaamme kirjailija Timo Malmin kanssa syyskuun toisena 2023 Työväenkirjallisuuden päivässä Tampereen Werstaassa. Kerron tulleeni iltapäiväjunalla Vilppulasta ja palaavani sinne klo 19 lähtevällä bussivuorolla, joka on lajinsa viimeinen: yhteys lopetetaan tämän viikon jälkeen ja jatkossa linjaa ajetaan vain tiistaisin. On edessä siis viimeinen matka. Ja kun Pirkkalaiskirjailijoiden kunniajäsen kehottaa, saman yhdistyksen hännänhuippuihin kuuluva kirjallinen puuhastelija tekee ehdotuksen mukaan. Viimeiselle matkalle Valun ennen iltaseitsemää Tamperen linja-autoasemalle. Mäntästä puoli kuuden pintaan lähtenyt pikkubussi kurvaa hyvissä ajoin aseman kulmille. Kuulun vähemmistöön: suurin osa nurkilla vellovasta ihmismassasta on menossa Ratin
  AAMU LAKEUDELLA ”Runoilija on jättänyt rakennuksen.”     Sen jälkeen, kun säkillinen kiviä oli päätynyt konkelolle jääneeseen kuuseen ja kaatopaikkakuormaan nostamamme pesukoneen painon selittänyt   sinne pari vuotta aikaisemmin unohtunut lakanapyykki, oli paikallaan esittää kysymys miksi meidän hommat menevät aina tällaisiksi   istua hopeapajun alle katetulle päiväkahville, jättää vastaus myöhäiskesän auringon ja meitä tervehtimässä käyvän vireen kerrottavaksi. Antaa olla tasan.   Kirjoitin blogissani 4.10.2020: ” Isäni täyttää elämän tiedossa olevien piirteiden, kuten sen rajallisuuden niin salliessa 85 vuotta maaliskuussa 2021. Voisi kai kirjamiehen päivää juhlistaa kirjalla. ” Ajattelen edelleen juhlistavani ajankohtaa kirjalla, mutta isäni ei ole enää täyttämässä vuosiaan. Jouni Ilmari Paarlahden (s. 1936) elämä tuli valmiiksi perjantaina 30.10.2020 klo 15. Runoilija on jättänyt rakennuksen.   ”Isätön en ole, mutta isäni on kuollut.” Isä