PASTORAALINEN BUBKA

eli Suomen sisällissota, Kalle Päätalo ja Haapamäen rata

 ”Miten sä oikein kestät?”

”Miten sä oikein kestät nämä tilanteet?” Vastaava kysymys oli  osoitettu minulle pappina jonkin kerran hautajaisten yhteydessä. Nyt ei oltu hautajaisissa, vaan häissä. Mentiin kesää 2017 ja minulla oli mittarissa jo lähes kolme vuosikymmentä liperikallehommia, mutta havahduin mörököllinä tuossa kohdin miettimään asiaa luultavasti ensimmäisen kerran tästä näkökulmasta:  miten ihminen kestää voimakkaat ilon ja ties mitkä muut häähumuun kytkeytyvät tunteet. Kun ei työtä tehdessään niihin oikein voi riehaantua mukaankaan.  Jos riehaantuu, menevät sekä tukka että paperit sekaisin. Omia rahkeitaan tässä asiassa kysyjä epäili.  Jotakin minä hänelle vastasin ja iltapäivä häissä jatkui kaikin puolin mukavana, keskustelu ruoka- ja kahvipöydässä luisti ja väki viihtyi. Muistaakseni olin jäämässä tilaisuuden jälkeen lomalle, eli sikälikin meininki oli hyvä. Mutta tuo kysymys jäi olemaan päähäni: ”Miten sä oikein kestät?”

”Jos pelkää, että tulee housuun, ei pidä mennä vihkimään omaa tytärtään.”

Kesällä 2013 vietettiin vanhemman tyttäreni häitä. Vein aikaisemmin päivällä kotimme avaimen ystävälleni. Koska koiramme Jahvetti Puutiainen ei lähtenyt häihin, hänelle piti asioida ulkoiluttaja. Ystäväni kommentoi olemistani: ”Miten sä olet noin rauhallinen. Mulla olisi kyllä paskat housussa, jos pitäisi olla parin tunnin päästä vihkimässä omaa tytärtä.” Siinäpä se. Jos pelkää, että tulee housuun, ei pidä mennä vihkimään omaa tytärtään.  Ammattitaidon yksi osa on, että ymmärtää mihin voi mennä ja milloin pitää käyttää vuokratyövoimaa. Silloin asiat menevät kaikkien kannalta turvallisen oloisesti. Vastasin ystävälleni, että minulla on elämässä vaikeaa toisella tavalla.

Vilppulan kirkko, myrskyn paikka.

Tammikuun 2022 lopulla kävelen taas tunnemyrskyyn Vilppulan kirkkoon, kun vihin nuoremman tyttäreni avioliittoon. Kyllä minä kestän, mutta joitain virtapiirejä joudun luultavasti katkaisemaan toimituksen ajaksi. Sen verran rankkoja nämä jutut kuitenkin ovat. Mutta näin olen halunnut tehdä: olen kastanut omat lapseni, ollut lapsenlasten kastepappina, vihkinyt yhden ja nyt toisen tytärkultani avioliittoon. Olen minä sitä toistakin puolta toki katsellut isäni hautaan siunaamista myöten. Siinä on kysymys myös tavasta, jolla elän pappeuteni kanssa. Ei se lopulta ole joittenkin virkatehtävien hoitamista, vaan jotain, mitä olen. Sitä on vaikea pukea sanoiksi, eikä siinä ole mitään sen ylevämpää. En kutsu sitä kutsumukseksi. Se on vain elämää niin kuin se Teemuun on asettunut. Mutta jotenkin minusta tuntuisi hassulta pyytää joku kollega hoitamaan elämäni tärkeitä asioita. Senkin aika tulee, jos on tullakseen. Kaikella on rajansa.

”Bubka asettelee askelmerkit”

Edessä olevan viikon valmistaudun. Pastoraalinen Bubka asettelee askelmerkit ja tulee tietoiseksi siitä, missä rima on.

Tulevien vihkiäisten puhe on  jo hahmotelmana päässäni. Aion puhua Suomen sisällissodasta, Kalle Päätalosta ja Haapamäen radasta. Jos innostun,  viittaan vielä elämän tarkoitukseen. Kyllä niistä aineksista yhden puheen keittää.

”Miksi?”

P.S: Monenlaisia asioita minulta on kysytty vuosien mittaan. Yhden vaikean ja toistaiseksi tyhjentävää vastausta vaille jäävän esitti reilut 30 vuotta sitten tuolloinen naapurini Sir Henri,  ehkä nelivuotias poika. Hän oli rivitalomme pihalla, kun tein lähtöä autolla jonnekin. Sir Henry tiedusteli, mihin menen. Vastasin, että pitää mennä töihin. ”Miksi?” poika kysyi. On kysymyksiä ja sitten on kysymyksiä. Mietin asiaa aina jonakin aamutuimana Haapamäen radan varressa.  Josko asia viimeistään eläkkeellä tulisi selväksi. Siihen asti mennään vajavaisen tiedon varassa.