PITKÄPERJANTAI JATKUA SAA

” Kulttuuri on jännä juttu. Yhtäkkiä se puhkeaa kukkaan jossain pikkukaupungin kirkossa.”

Vietin pitkäperjantaita Virroilla. Osallistuin kaupungin kirkossa Kristuksen kuolinhetken aikaan vietettyyn tilaisuuteen Kristuksen seitsemän sanaa ristillä. Se koostui Joseph Haydnin (1732-1809) alun perin vuonna 1787 kantaesitetystä orkesteriteoksesta Die sieben letzen Worte unseres Erlösers am Kreuze ja Kari Aronpuron (s. 1940) tekstisarjasta Kuolema, jonka tekijä kirjoitti alun perin Tampereen tuomiokirkon esitykseen toukokuussa 1992. Tuolloin Haydnin musiikin esitti Tampereen Kaupunginorkesteri. Sittemmin teos esitettiin kertaalleen Sysmässä, mutta tämä oli nyt kuullun musiikki- ja runoesityksen vasta kolmas esitys. Tällä kertaa musiikki kuultiin kahden virtolaisen pianistin, Annamari Ylä-Soinin ja Jukka Taskisen esittämänä. Orkesterin sijasta äänessä olivat siis kaksi vuorottelevaa soittajaa ja flyygeli.

” Pelkistetty lukeminen ja lukijan elämän aateloima ääni loivat pysäyttävän elämyksen.”

En ole erityinen pianomusiikin ystävä, mutta sen verran paatunut musiikkimies, että tunnistan taitavan soiton. Vahvimmin minuun vaikuttivat Virtain kirkossa Aronpuron itsensä lukemat tekstit. Tilaisuuden käsiohjelma puhui runojen lausumisesta, mutta tästä ei onneksi ollut kysymys. Pelkistetty lukeminen ja lukijan elämän aateloima ääni loivat pysäyttävän elämyksen. Minun piti kotona poimia työhuoneeni kirjahyllystä Aronpuron kokoelma Pietas (Kirjayhtymä 1994), jossa tekstit ovat ilmestyneet painettuina ja lukea niitä vielä itsekseni.

Kirjoitan tätä pääsiäissunnuntaina. Aamulla lueskelin somekeskustelua, jossa moitiskeltiin luterilaisen pääsiäisen jäämistä pitkäperjantain tunnelmaan. Kärsimys ja Kristuksen kuolema jäävät jotenkin päälle. Näin voi hyvinkin olla. Itse myönnän häpeämättömästi, että nyt meneillään olevassa juhla-ajassa pitkäperjantai on minun päivänä. Rauhoitun sen karussa tunnelmassa. Ja olen 58-vuotiaana niin sietämättömän itseohjautuva, että jos minusta tuntuu tältä ja tämä kelpaa minulle, niin aika turha minulle on tulla luennoimaan, että pitäisi pystyttää karnevaali ja riehaantua. Minut on viritetty näin. Pitkäperjantain kaikuja on myös se, että tämän blogitekstin väliotsikot Paarlahden leveydellä on kirjoitettu tällä kertaa  mustalla tavanomaisen sinisen sijasta.

”Myös nykyään Virroilla pappina olevalla Jukka Taskisella on ikimuistoisia kokemuksia Haapamäen radalta.”

 Kulttuuri on jännä juttu. Yhtäkkiä se puhkeaa kukkaan jossain pikkukaupungin kirkossa.  Erilaiset verkostot kutovat sitä ympärilleni. Aronpuron yhteys Virroille on mitä luultavimmin Jukka Taskinen, joka on Aronpuron tänä keväänä ilmestyneen teoksen Rouheimmat: sommittuma 1960-2021 (Ntamo) toimittaneen Tuomas Taskisen isä. Jukka Taskinen minutkin Virroille tosiasiassa sai lähtemään, olin paikalla häneltä saamani sähköpostin houkuttelemana. Tuttavuutemme juontaa 1990-luvun alun Vilppulaan. Myös nykyään Virroilla pappina olevalla Jukka Taskisella on ikimuistoisia kokemuksia Haapamäen radalta.

 

Lopuksi yksi muistikuva ja sen myötä ripaus teologiaa. Joskus aikoja sitten Mäntässä järjestettiin jokin Lions-järjestön isohko kokoontuminen. Koulukeskuksen liikuntasaliin kokoontui pukuväkeä ohjelman ääreen. Olin tuohon aikaan pappina Mäntän seurakunnassa ja päädyin pitämään puheen kyseisille kinkereille   kirkkoherran  tultua esteelliseksi (tilaisuus oli sen verran arvokas, ettei sinne toki ensimmäisennä oltu buukattu puolipoheemia kappalaista). Esihenkilöni nimi oli kuitenkin ehtinyt ohjelmalehtiseen. Yllättäen tapasin Jukka Taskisen aulatiloissa. Yllätys oli molemminpuolien. Jukka Taskinen kysyi: ”Mitenkäs sinä olet täällä, en nähnyt nimeäsi ohjelmassa?” Vastasin olevani  tänään rovasti Arja Karppinen ja jatkoin: ”Mutta entä sinä, ei sinunkaan nimeäsi ollut mnainittu.” Taskinen vastasi: ”Minä olen pianisti Niklas Pokki.” Totesimme, että voisimme ilmeisesti perustaa jonkinlaisen varamiespalvelun. Kieltämättä olen itse huomannut joutuneeni sijaistamaan aikojen saatossa kulloin ketäkin.

 

Mutta tästä siihen teologiaan. Pitkäperjantaissa on syvästi kysymys siitä, että joku on jossain toisen puolesta ja toisen tilalla. Tässä tapauksessa Kristus veti karun savotan minun puolestani ristillä. Minun edestäni annettu, minun puolestani vuodatettu. Siinä on minulle pitkäperjantaikristitylle riemuksi asti. Pitkäperjantai jatkua saa. Kyllä se tuon valokuvan pääsiäisvaloisuudenkin jaksaa kantaa.

(Lähteenä käytetty Virtain tilaisuuden käsiohjelmaa, jonka kannen maalausksen on tehnyt Aronpuron edesmennyt puoliso Marra Lampi, joka suunnitteli käsiohjelman vuoden 1992 esitykseen Tampereella)