SODAN VARJO HAAPAMÄEN RADALLA

” Aina sama!”

Vilppulan rautatieasema näyttää uinuvan tiistai-aamua heinäkuun koomassa. Vaikutelma muuttuu, kun kävelen laiturille. Siellä on alun toistakymmentä Venäjän hyökkäyssotaa paennutta ukrainalaista odottamassa junaa H420 Tampereelle, heitä asuu kotikaupungissani tällä haavaa noin 150. Puoli seitsemän ääniraita on slaavilainen. Kovaan ääneen ei puhuta, mutta joku tulija toivottaa maanihmisilleen hyvät huomenet. Kuulemani kieli on vähän kuin venäjää, mutta ei kuitenkaan. Ymmärrän yksittäisiä sanoja, mutta siihen se jää. 

”Ukrainalainen mies kääntyy puoleeni, näyttää vieressäni olevaa itumapaikkaa. Kommunikaatiomme sisältää yhden sanan.”

Edellispäivänä eli maanantaina Tampereelta klo 16.16 Haapamäen radalle lähtevä kiskobussi H427 on asutettu tiheästi, mutta kaikille matkustajille on nähdäkseni ahterinala tilaa. Näinhän ei ole aina. Varsinkin viikonloppuisin rataosuuden taajamajunat ovat seisomalastissa. Kiskobussi Dm 12 on VR.n ilmoituksen mukaan katsastettu 123 matkustajalle, minkä lisäksi voidaan ottaa 60 seisomamatkustajaa. Näillä eväillä sitten synnytetään se asiakaskokemus, joka Haapamäen radan matkustajille kulloinkin katsotaan tarpeelliseksi.  Nyt heinäkuussa on keksitty, että osa junalipun ostaneista matkustajista voidaan sulloa bussiin. Niinkin sen voi tehdä. Mutta nyt oli alkuviikon iltapäivä ja junakkeella kohtuullinen 120 ihmisen poka päällä.

Ukrainalainen mies kääntyy puoleeni, näyttää vieressäni olevaa itumapaikkaa. Kommunikaatiomme sisältää yhden sanan. свободен. Se riittää ymmärrykseksi: tuon sanan ja nyökkäykseni ohjaamana mies istuu viereeni. Kohta jo lähdemme, samaa matkaa ja samaan suuntaan. Samalle määräasemalle.

”Miksi ihmiset eivät vain saa elää rauhassa? Miksi jonkun pitää aina uhkailla ja uhata?”

Syvennyn kirjaan. Kalle Päätalon romaanissa Tammerkosken sillalla (Gummerus 1982) sota alkaa olla takana ja Kalle kävelee itselleni perin juurin tutuissa maisemissa vuonna 1944 vielä omana pitäjänään olleessa Messukylässä. Ja kuitenkin sota on läsnä kerrotussa monella tavalla. Niin kuin oli elämässä monella tavalla pitkään ja on joissain kohdin edelleen.

Matkatessani ukrainalaismiehen vieressä Vilppulaan tunnistan sisälläni kiukun. Miksi ihmiset eivät vain saa elää rauhassa? Miksi jonkun pitää aina uhkailla ja uhata? Omalla kohdallani Korkeajännityksen sota loppui vierailuun Auscwitzin keskitysleirillä kesällä 1975. Se oli kamala paikka, jossa ei ollut mitään jännittävää. Sodan varjo on tunnistettavissa Haapamäen radalla heinäkuussa 2022, ilman sitä me kaksi emme istuisi tässä nyt vieretysten. Olen rauhan ajan lapsi, mutta tuo varjo on ollut jollain tavalla minunkin matkakuvissani vuosien varrella. Isoisäni olivat sotaveteraaneja, toinen myös -invalidi. Lapsuuskaverin isä oli syntynyt Viipurissa, mutta perhe sittemmin kalppinut sieltä länttä kohti.  Appeni papereissa syntymäkotikuntana mainitaan Terijoki. Ruovedellä meiltä katsottuna järven vastarannalla oli ”karjalaistaloja” niin kuin äitini sanoi. Eivät niiden asukkaat olleet lähteneet Pirkanmaalle muhevamman mullan ja leveämmän leivän perässä, muuttotaipaleelle olivat patistaneet aivan toiset syyt. Ja niin edelleen. Näitä miettiessäni mieleeni tulee hakematta jalkapallokatsomossa usein kuultu huuto vastustajan pelatessa rumasti: Aina sama!

”Täysinäiset kiskobussit ja muut liikennettä kangertavat probleemit Haapamäen radalla ovat pieniä murheita sodan rinnalla. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että VR voisi minusta hoitaa asiat yhteysvälillä parempaan kuntoon kuin mitä ne nyt ovat.”

Asioilla on tietysti mittasuhteensa. Täysinäiset kiskobussit ja muut liikennettä kangertavat probleemit Haapamäen radalla ovat pieniä murheita sodan rinnalla. Tämä ei kuitenkaan muuta sitä, että VR voisi minusta hoitaa asiat yhteysvälillä parempaan kuntoon kuin mitä ne nyt ovat. Asioita vuosia seuranneena en kyllä usko, että hoitaa, mutta se on ihan toinen juttu ja toisen messun aihe sitten.